Breathe

GENRE ENSI-ILTA 17.11.2017 TÄHDET

Elämää juhliva elokuva, jossa Andrew Garfield ja Claire Foy hurmaavat.

Breathe kertoo elokuvan tuottajan, Jonathan Cavendishin, vanhemmista, Robinista (Andrew Garfield) ja Dianasta (Claire Foy). Robin sairastui vuonna 1958 Keniassa polioon ja halvaantui kaulasta alaspäin. Diana ei koskaan luovuttanut, vaan toi Robinin takaisin kotiin Englantiin ja pari taisteli vuosia tuodakseen niin Robinille kuin muillekin halvaantuneille paremman elämänlaadun.

Sanotaan se heti alkuun; Breathe ei ala hyvin. Elokuvan nimi ja alkutekstit esitetään rumalla sinapinkeltaisella fontilla, josta tulevat mieleen b-luokan nyyhkyleffat ja ylidramaattiset näyttelijät. Onneksi alkuteksteistä päästyään elokuva on huomattavasti kauniimpaa katsottavaa. Breathe kuvattiin seitsemässä viikossa, mutta sitä ei uskoisi, sillä se on komeaa katsottavaa ja se onnistuu aina hauskasti peilaamaan juonta värien käytöllä ja kekseliäillä kuvakulmilla.

Ohjaaja Andy Serkis, joka tunnetaan lähinnä liikkeenkaappausnäyttelijänä, on ottanut harteilleen lähes mahdottoman taakan; tehdä elokuva työkaverin vanhemmista ja vieläpä ensiohjauksena. Serkisin kokemuksen puute loistaa ajoittain elokuvasta läpi, mutta elokuva on tarpeeksi omaperäinen ja vahvojen roolisuoritusten auttama ettei se juuri häiritse.

Breathea on mahdotonta katsoa ajattelematta muutaman vuoden takaista Kaiken teoria -elokuvaa, jossa Eddie Redmaynella oli täysi työ näytellä Stephen Hawkingia koko kehollaan. Garfieldilla on vain kasvonsa, joilla kommunikoida tunteita laidasta laitaan, mikä ei ole helppo työ kenellekään.

Elokuvan aurinko on kuitenkin Claire Foy. Netflixing The Crown -sarjasta tuttu Foy on ihana tuulahdus raikasta ilmaa muuten ajoittain tunkkaisessa brittielokuvassa. Diana on hahmona mielenkiintoinen; nainen, joka ei antanut miehensä vajota epätoivoon, vaan tarttui tuumasta toimeen ja laittoi hösseliksi. Dianan hahmo ei ole elokuvassa vain motivoimassa Robinin toimia, vaan hän on oma vahva naishahmonsa. Näitä lisää, kiitos!

Harmillisesti Serkisin ohjaus sekä William Nicholsonin käsikirjoitus jäävät vahvojen näyttelijöiden jalkoihin. Nicholsonin käsikirjoitus on ajoittain kömpelöä ja vaikka Diana saa yllättävän paljonkin tehtävää, jää tarina kuitenkin miesvaltaiseksi. Elokuva saa kuitenkin pisteitä rohkeasta lähestymistavastaan. Se on valloittavan huumoripitoinen eikä pelkää tuoda esille kuinka hauskaa ja hienoa elämä voi olla, jos sen vain antaa.

Elokuva näyttää myös kuinka vaikeaa elämä oli Robinille, kuin myös muille liikuntakyvyttömille, mutta sen perimmäinen tarkoitus on saada katsoja hymyilemään ja siinä se onnistuu. Vaikka Breathe ei ole mikään mestariteos, on se mainio viihdyke pimeneviin iltoihin, kun kymppiuutisten kevennys ei riitä keventämään mieltä.

Breathe saattaa lopulta kuitenkin olla liian sokerinen ollakseen muistettava elokuva. Katsoja ajattelee koko ajan kuinka keskinkertainen Breathe on, mutta se hiipii hiljaa katsojan mieleen ja aivan yllättäen saa katsojan itkemään. Kyseessä ovat kuitenkin ansaitut kyyneleet; elokuva ei koskaan tunnu halvalta kopiolta muista nyyhkytarinoista, vaan katsoja tuntee aitoa surua sen sijaan että kyseessä olisi teennäiset kyyneleet. Vasta loppumetreillä kyynelten takaa katsoja ymmärtää kuinka paljon hahmoihin on kiintynyt kahden tunnin aikana.