Budapestin auringonlasku

Irisz vaeltaa veljeään etsien, mutta lopulta millään ei tunnu olevan hänelle sen suurempaa merkitystä. Ei edes veljensä löytämisellä.

17.5.2019 09:42
MAA / VUOSI GENRE , ENSI-ILTA 17.05.2019

On vuosi 1913, kun nuori Irisz Leiter (Juli Jakab) palaa edesmenneiden vanhempiensa vanhaan hattuliikkeeseen Itävalta-Unkarin keisarikunnan vireässä Budapestissa vietettyään vuosia hatuntekijän opissa Triestessä. Liikkeen nykyinen omistaja Oszkár Brill (Vlad Ivanov) ei heti palkkaa Irisziä modistiksi, mutta tarvitsee silti tämän apua tärkeän viikon aikana, kun keisarillista perhettä saapuu kunnioittamaan hattukaupan 30-vuotisjuhlia liikkeen säilytettyä alkuperäisen nimensä uudesta omistajasta huolimatta.

Ei kuitenkaan aikaakaan, kun nuori ja päämäräntietoinen nainen löytää paikkansa hattutalon palveluksesta. Samaan aikaan Irisz keskittyy kreivin murhasta syytetyn veljensä etsintöihin helteestä väreilevässä Budapestissa, jonka näennäisen rauhallisuuden alla tuntuu kuohuvan.

Belle Époque, jonka päätöksenä ensimmäistä maailmansotaa pidetään, näyttäytyy ylellisyydestä huolimatta viime hetkillään lähes anarkistina ajanjaksona. Ja niinpä anarkismi olikin tuohon aikaan suosittu aatesuunta. Irisz käy välillä näyttäytymässä työpaikallaan, mutta suurimman osan elokuvan kestoa hän haahuilee päämäärättömän oloisena pitkin kaupunkia kohdaten satunnaisia ihmisiä. Iriszin tutkimukset etenevät, niin käsittämättömältä kuin sen tuntuukin, ja hän saa vihiä kuolleeksi väitetyn veljensä todellisesta kohtalosta.

Lopulta suuri päivä koittaa ja keisariperheen prinssi (Tom Pilath) saapuu prinsessansa (Susanne Wuest) kanssa kaupunkiin ja Leiterin hattuliikkeeseen. Anarkistit suunnittelevat, ei ehkä suurena yllätyksenä, attentaattia prinssiparia vastaan. Todellisesta elämästä tiedämme, että vastaavanlainen hanke toteutui ja onnistui vuotta myöhemmin Sarajevossa toimien suursodan alkupamauksena. Jostain oudosta dramaturgillisesta syystä tuo, kuten juuri mikään muukaan, ei tunnu tarinan päähenkilöä koskettavan, vaan Irisz jatkaa unenomaista vaellustaan.

László Nemes, elokuvan ohjaaja ja yksi käsikirjoittajista, voitti esikoispitkällään Son of Saul (2015) niin Oscar-, BAFTA- kuin Kultainen maapallo -palkinnot. Hyvin rajallisen budjetin myötä hän teki sen kuvallisen kerronnan välttämättömyydestä hyveen onnistuen erinomaisesti. Tästä Nemes ilmeisesti luuli keksineensä voittavan formaatin, jonka hän sellaisenaan kopioi Budapestin auringonlaskuun.

Se mikä toimi hienosti yhdessä, ei toimi lainkaan toisessa elokuvassa. Tässä teoksessa kuvat ovat klaustrofobisen ahtaat ja hahmojen motivointi on täydellisesti hukassa. He joko eivät reagoi toisiinsa tai ilmeettöminä puhuvat toistensa ohi.

Keskitysleirikuvauksessa sen hahmojen lakoninen ilmeettömyys korosti leirin sonderkommandojen tilanteen jopa absurdia painajaismaisuutta, kun kuolema oli läsnä joka askeleella ja jokainen yritti selvitä edes seuraavaan päivään hengissä. Sen sijaan tässä tarinassa keino vieraannuttaa katsojan tarinan pauloista heti alkumetrien jälkeen. Ei kerta kaikkiaan ole ainuttakaan syytä, miksi tarinan hahmot eivät näytä mitään muuta kuin perusilmeensä ja joko jättävät reagoimatta toisiinsa tai puhuvat toistensa ohi. Kun joku kysyy toiselta jotain, voi olla varma, että kysymykseen ei todellakaan saa vastausta.

 

Budapestin auringonlasku -elokuvan traileri

Lisää luettavaa