The Butler onnistuu siinä, mitä se yrittääkin: Se on kattavin afroamerikkalaisten kansalaisoikeusliikehdinnästä kertova elokuva, joka kuvaa onnistuneesti myllerrysten taustoja, tapahtumien kulkua ja liikehdinnän nopeutta. Tärkeimmistä taisteluista ei ole kauan. Julkinen keskustelu ja politiikka ovat muuttuneet nopeasti, ja Yhdysvallat on toinen maa kuin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten. Elokuva tarjoaa siihen tärkeää perspektiiviä.
Samalla se on turvottunut ja omahyväinen elokuva, joka ottaa itsensä ja itselleen asettamansa tehtävän turhan vakavissaan. Elokuva tuntuu loputtomassa poliittisuudessaan raskaalta historian luennolta – ei taiteelliselta teokselta, jonka tarkoitus on herättää tunteita.
The Butler perustuu Eugene Allenin elämäntarinaan. Allen työskenteli Valkoisessa talossa hovimestarina vuodesta 1962 vuoteen 1986. Elokuvassa nimi on Cecil Gaine (Forest Whitaker). Lapsuudessaan Gaines poimi orjana puuvillaa, ja joutui näkemään isänsä kylmäverisen murhan ja äidin (Mariah Carey tyhjänpäiväisessä poseerausroolissa) henkisen hajoamisen. Gainesista koulittiin palvelija, ja teini-ikäisenä hän muutti kaupunkiin ja aloitti työt tarjoilijana. Keski-ikäisenä hän päätyi Valkoiseen taloon, missä hän työskenteli esimerkiksi Kennedyn, Nixonin ja Reaganin alaisuudessa.
Kansalaisoikeusliikehdinnän kehitystä kuvataan Gainesin pojan, Louisin (David Oyelowo) näkökulmasta. Molemmat haluavat tasa-arvoa, mutta keinot ja ajatusmaailmat eroavat rankasti toisistaan. Gaines hakee tasa-arvoa olemalla nöyrä ja epäpoliittinen. Presidenttien tuskailua mielenosoitusten kanssa hän tarkkailee vaitonaisena. Louis taas ottaa niihin osaa, aina Martin Luther Kingin aseettomasta vastarinnasta Mustiin panttereihin.
Isän ja pojan välinen suhde on elokuvan ydin. Vaikka suhteeseen on väkipakolla dramatisoitu aivan liikaa isoja poliittisia myllerryksiä, mahtuu siihen myös paljon pieniä inhimillisiä hetkiä ja nyansseja. Erinomaiset näyttelijät ovat tästä pitkälti vastuussa.
The Butler ei juurikaan vaivaudu käsittelemään mitään muuta kuin rotukysymystä. Ainoa merkittävä niiden ulkopuolinen konflikti on Gainesin ja vaimo Glorian (Oprah Winfrey) ongelmat. Vaimo sortuu juomaan ja pettää poissaolevaa miestään.
Suhdetta käsitellään ohimennen ja vähän sinne päin. Sen ainoa tehtävä tuntuu olevan inhimillisyyden tuominen elokuvaan ja hahmojen syventäminen, mutta kohtausten irrallisuus tekee elokuvasta vielä raskaamman. Winfrey näyttelee korkeintaan kelvollisesti. Elokuvan aihepiirin vuoksi rohkeimmat yhdysvaltalaismediat ovat jo povanneet mediamogulille Oscar-ehdokkuutta.
Precious (2009) on ohjaaja Lee Danielsin ainoa onnistunut elokuva. Elokuva käsitteli onnistuneesti nykypäivän afroamerikkalaisuutta ja sosiaalisia ongelmia henkilökohtaisella tasolla. Viehättävällä tavalla outo ja typerä The Paperboykin (2012) käsitteli myös rotukysymyksiä kiinnostavasti. The Butlerin Danny Strongin, joka tunnetaan parhaiten näyttelijänä Buffy, vampyyrintappajassa, kirjoittama turpea käsikirjoitus tosin ei anna ohjaajalle paljoa tilaa onnistumisille.