Hyvin monet asiat puhuvat Conan the Barbarian -uusintafilmatisointia vastaan. Se on digitaaliörkkien ja tietokonepelikerronnan aikakauden ADHD-vastine aihepiiristään huolimatta kunnianhimoisesti ja näyttävästi elokuvatulle modernille toimintafantasiaklassikolle.
Uutuus on kuvattu kaksiulotteisena ja konvertoitu jälkituotannossa 3D:ksi todella huonosti ja rumasti, kuvaa latistavasti ja vääristävästi. Käytännössä uudelleenfilmatisointeihin erikoistunut Marcus Nispel ei ohjauksissaan ole vielä osoittanut minkäänlaista omaa visiota.
Viimeksi mainittu kääntyy onneksi elokuvan eduksi, sillä Nispel on onnistunut kopioimaan Arnold Schwarzeneggerista tähden tehneestä alkuperäisteoksesta oleelliset elementit. Ne ovat vakavan fantasia-seikkailun ja konseptin pöhköyden tunnustavan huumorin tasapainoinen liitto sekä brutaali väkivaltaisuus. Näinä poliittisen korrektiuden aikoina on virkistävää nähdä epäkorrektia mättöä ja digiveren roisketta, joka horjuu jo rivon puolelle.
Juoni on niin tusinafantasiamateriaalia, että on vaikea kuvitella käsikirjoituksen vaatineen kolmen ihmisen työpanoksen. Alkuselostuksen aikana kerrotaan mystisestä kypärästä, jonka palasten ja käytön mahdollistavien neitsyiden metsästäminen toimii tekosyynä toinen toistaan seuraaville taisteluille, takaa-ajoille ja toimintakohtauksille. Kypärä on lopulta niin sivuseikka, että siitä ei saada edes kunnon loppukliimaksia aikaiseksi kaiken tuhoamisen jälkeen.
Yksi elokuvan vahvuuksista on Game of Thrones -sarjassakin barbaarina murahteleva Jason Momoa, jonka läsnäoleva, karismaattinen ja liikkuvainen roolisuoritus jättää Schwarzeneggerin patsastelun varjoonsa. Momoa ja elokuvan matalaotsainen härskiys tekevät uudesta Conanista sopivassa mielentilassa erittäin viihdyttävän paketin, vaikka siitä nauttimisesta hieman häpeää tunteekin.
Jouni Vikman
Conan the Barbarian – Traileri