Jumala ilmestyy vastikään kongressiin valitulle Evanille kehottaen tätä rakentamaan arkin suuren tulvan varalle heikohkoksi jäävässä jenkkikomediassa.
Vuoden 2003 komedia Bruce Taivaanlahja leikitteli kutkuttavalla ajatuksella: mitä tapahtuisi, jos Jumala tekisi tavallisesta kadunmiehestä tilapäisesti sijaisensa ja antaisi supervoimansa tämän käyttöön? Vaikka tuota kadunmiestä näytteli itse jenkkikomedian supertähti Jim Carrey, tuloksena oli paikoitellen vaivaannuttavan heikko ja epähauska elokuva, joka ei yltänyt lähellekään hauskan ideansa potentiaalia.
Parasta tuossa elokuvassa olikin sivuroolissa nähty hillitön uutistenlukija Evan Baxter, jota näytteli tuolloin vielä melko tuntematon koomikko Steve Carell. Nelisen vuotta myöhemmin Carellista on tullut tunnettu, joten hänen roolihahmostaan päätettiin tehdä menestyskomedian jatko-osan keskushenkilö.
Morgan Freemanin edelleen näyttelemä Jumala ei kuitenkaan tällä kertaa anna kaikkivoipuuttaan ihmisen käyttöön. Hän ainoastaan ilmestyy Evanille ja kehottaa tätä rakentamaan arkin, johon kerätä yksi pariskunta kutakin eläinlajia. Tiedossa on jälleen vedenpaisumus. Rakennustarvikkeet tipahtelevat Evanin harmiksi suoraan hänen pihamaalleen.
Evanilla on kuitenkin muita kiireitä. Hän on juuri lopettanut työnsä uutisankkurina tultuaan valituksi Yhdysvaltain kongressiin, jossa hän pyrkii tekemään suuren vaikutuksen kollegoihinsa, eritoten mahtavaan kongressiedustaja Longiin (John Goodman). Myöskään kotona ei olla kovin ihastuneita siihen, että työkiireiden jo ennestään piinaama perheenisä ryhtyy yhtäkkiä rakentamaan pihamaalle valtavaa venettä sekä alkaa pitkine partoineen ja kaapuineen näyttää Nooalta.
Alkuperäisen Bruce Taivaanlahjan tavoin myöskään Evan Taivaanlahja ei saa periaatteessa kutkuttavasta ideastaan irti juuri mitään. Tämä johtunee suurelta osin kulttuurieroista: kristinuskon roolin ollessa amerikkalaisessa yhteiskunnassa monta kertaluokkaa painavampi kuin meikäläisessä, on selvää, että kun sen antamasta aiheesta tehdään komediaa, sitä tehdään kieli todella keskellä suussa. Tuloksena ei siis edes teoriassa voi olla muuta kuin keskinkertaista, mitään todella sanomatonta huttua.
Juuri sitä Evan Taivaanlahja onkin. Se ei ota pienintäkään riskiä käsitellessään Raamatun aihetta kunnioituksella ja muistuttaen ties kuinka monetta kertaa perhearvojen tärkeydestä. Ei pidä uppoutua työhön vaan pitää olla läsnä perheensä elämässä. Todellinen voittaja on se, joka vaikka vastoin järkeään kuuntelee jumalallisia ilmoituksia, eikä helpota tilanteen synnyttämiä jännitteitä kertomalla muille mistä on kyse.
Kaiken keskinkertaisuuden keskellä on kyllä peräti yksi oikeasti hauska kohtaus sekä muutamia onnistuneita one-linereita. Niiden vastapainoksi joudutaan kuitenkin kärsimään myös muutamasta niin onnettomasta törmäilykomediajaksosta, että katsomosta tekisi mieli pois pelkästään myötähäpeästä. Evanin hassunhauskat kommellukset puusepän hommissa ovat aivan erityisen tuskallista nähtävää, ja komediana liian alkeellista jopa perheen pienimmille.