Viggo Mortensen, 62, on tehnyt pitkän uran elokuvanäyttelijänä vuodesta 1985 alkaen, jolloin hän teki pienen sivuosan menestysjännärissä Todistaja. Vuosituhannen vaihteessa Mortensenista tuli supertähti Taru sormusten herrasta -elokuvien Aragornin roolin myötä.
Nyt Mortensen on siirtynyt kameran taakse. Falling on Mortensenin esikoisohjaus, ja hän myös näyttelee siinä yhtä pääosaa. Lisäksi Mortensen on käsikirjoittanut elokuvan, toiminut tuottajana ja säveltänyt musiikin, joten projektin täytyy olla hänelle hyvin läheinen.
Mortensenin esittämä John Peterson on keski-ikäinen mies, jonka iäkäs isä Willis (Lance Henriksen) on sairastunut dementiaan. Kahdesti eronneen ja yksin asuvan vanhuksen on pakko muuttaa pois maatilaltaan, joten John ottaa hänet asumaan kotiinsa mantereen toiselle puolelle Los Angelesiin. Jo lentomatkalla Willis aiheuttaa päänvaivaa paitsi pojalleen myös kanssamatkustajilleen, kun hän kuvittelee edelleen olevansa kotonaan.
Vähitellen paheneva sairaus ei ole ainoa ongelma. Äärikonservatiivinen isä halveksii sekä homoja että ulkomaalaisia ja myös kertoo sen kovaan ääneen. Hänelle tulee ikävänä yllätyksenä, että pojan puoliso on aasialaistaustainen mies (Terry Chen).
Suuri osa elokuvasta koostuu takaumista. Niissä Willis on nuori isä, ja häntä esittää Sverrir Gudnason, joka tunnetaan Björn Borgin roolista elokuvassa Borg/McEnroe.
Elokuvan alussa Willis tulee vaimonsa Gwenin (Hannah Gross) kanssa synnytyslaitokselta mukanaan vastasyntynyt John-poika. Isän synkät piirteet tulevat esiin jo ensimmäisessä repliikissä: ”Anteeksi, että toin sinut tähän maailmaan. Kuolemaan”.
Tarinassa liikutaan lomittain nykyajassa ja menneisyydessä. John varttuu ankaran isän ja lempeän äidin kasvatuksessa. Isän käytös muuttuu vuosi vuodelta pelottavammaksi, vaikka välillä nähdään väläyksiä hyvistäkin hetkistä.
Vanhana miehenä Willis on pohjattomassa vihassaan kuin tikittävä aikapommi, jota pitää lisäksi vahtia koko ajan kuin lasta, jottei hän karkaa suurkaupungin vilinään. Hän kertoo inhoavansa paitsi vähemmistöjä myös entisiä vaimojaan, joita hän kutsuu huoriksi.
John sietää kaiken ja ottaa verbaaliset iskut vastaan tyynesti. Katsojasta se tuntuu pahalta, sillä toivoisi Johnin tekevän asialle jotain.
Henkilögalleriassa on myös kolmas sukupolvi. Johnilla ja hänen puolisollaan on pieni tytär, ja Johnin siskolla (Laura Linney) on kaksi teini-ikäistä lasta. Hekin saavat osansa isoisän vihamielisistä kommenteista. Kukaan lapsista ei kuitenkaan pelkää isoisää. Isoisän varjo ei ulotu kolmanteen sukupolveen, mutta Johnin traumat vaikuttavat pysyviltä.
Isän ja pojan ongelmallista suhdetta on käsitelty monissa elokuvissa. Sekään ei ole kovin yllättävää, että isä on ankara konservatiivi ja poika kiltti liberaali. Elokuva kuitenkin etenee eri aikatasoilla niin soljuvasti ja uskottavasti, että siitä syntyy voimakas kokonaisuus. Visuaalinen ilme on tyylikäs. Nuoruuden metsästysretkillä nähdään runollisen kauniita maisemia.
Mortensen on kertonut, että hän ei alun perin halunnut näytellä elokuvassa, mutta muuten sille oli vaikea saada rahoitusta. Silti tuntuu, että Mortensen on kirjoittanut roolin itselleen, niin täydellisesti hän siihen sopii. Nuoren Johnin kokemuksissa onkin mukana elämäkerrallisia aineksia Mortensenin omasta lapsuudesta.
Vähintään yhtä hienon roolin tekee veteraaninäyttelijä Lance Henriksen, 80, joka muistetaan Terminatorista ja muista James Cameronin elokuvista. Uurteisilla kasvoilla varustettu Henriksen on jo ulkoisesti loistava valinta Mortensenin isäksi. Roolihahmosta on mahdoton pitää, mutta Henriksen tekee sen niin valtavalla karismalla ja voimalla, että toivoisi hänen saavan Oscar-ehdokkuuden.
Muuten vakavassa draamassa on yksi absurdin hauska silmänisku. Mortensen on näytellyt useissa David Cronenbergin elokuvissa, ja nyt asetelma kääntyy toisinpäin. Body horror -genren luoja tekee cameoroolin suolistosairauksiin erikoistuneena lääkärinä, eikä kohtausta voi katsoa hymyilemättä.
Jussi Huhtala