Kulttimaineessa vellova Five Nights at Freddy’s kääntyi pitkän odottelun jälkeen viimein elokuvaksi. Jason Blumin vetämän Blumhousen tuottama kevythenkinen kauhuseikkailu onnistuu välttämään paheksutun videopelileffakirouksen, mutta mistään mestariteoksesta ei silti ole kyse.
Pääosin hyvältä näyttävän elokuvan hahmopuoli on kohtalaisen karua katseltavaa, eivätkä näyttelijänsuoritukset ole kovinkaan vetoavia. Matthew Lillard (Scooby-Doo) on sataprosenttisen alikäytetty ja suurin piirtein piipahtaa elokuvassa, joka olisi hyötynyt eritoten hahmoihin panostamisesta. Myös Elizabeth Lailin (Countdown, You) esittämä poliisi heitetään melkeinpä hukkaan.
Elokuva ottaa hieman vapauksia pelien kerronnasta ja nappaa päähenkilökseen aivan oman Mikensä (roolin oivallisesti sopiva Josh Hutcherson), joka joutuu tukalaan tilanteeseen. Pitäisi nimittäin maksaa laskut ja pitää huolta pikkusiskosta, jonka huoltajuutta Miken täti yrittää keplotella. Töitä ei kuitenkaan ole, joten suuntana on työvoimatoimisto, jossa ei sielläkään oikein onnista. Tarjolla on vain vartijan hommia ja nekin ränsistyneessä pizzeriassa ja vieläpä keskellä yötä. Valinnanvaraa ei ole, joten ei muuta kuin taskulamppu kouraan ja kohti unelmien työpaikkaa.
Amerikansuomalainen ohjaaja Emma Tammi (The Wind) tekee kohtuullista työtä ja selviää hommasta puhtain paperein. Turvallisesti eteenpäin kulkevan elokuvan kohokohtiin kuuluu erityisesti Miken ja tämän siskon (Piper Rubio) välinen kemia ja yhteen pelaaminen. Hahmot tuntuvat toistensa sukulaisilta, mikä on tärkeä saada onnistumaan. Etenkin silloin, kun se on oikeastaan koko elokuvan pointti ja kantava voima.
Five Nights at Freddy’s tuo paikoitellen mieleen Ben Stillerin Yö museossa -elokuvat, sillä kummassakin tuotannossa yövartija joutuu omituisiin tilanteisiin kesken työvuoron. Toki tällä kertaa tilanteet ovat astetta verisempiä ja rajumpia, mutta kuitenkin.
Mitään aivan kamalan veristä menoa ei silti ole tarjolla. Meillä Suomessa elokuvan ikäraja on K16, mutta esimerkiksi elokuvan kotimaassa eli Yhdysvalloissa mennään PG-13-leimalla, joka kääntyisi useimmiten K12-merkinnäksi. Ymmärrän kuitenkin korkeamman ikärajan, sillä elokuvassa on rutkasti väkivaltaa ja sen käsittelemät aiheet ovat paikoitellen melkoisen rankkoja. Ei siis ehkä aivan lasten silmille sopivaa materiaalia.
Elokuvassa on panostettu erityisesti animatroneihin ja sen kyllä huomaa. Jim Henson’s Creature Workshopin kanssa yhteistyössä luodut pehmotoverit ovat todella komeita ja alkuperäisteokselle uskollisia. Vaikka olennot eivät ole lähtökohtaisesti kovinkaan pelottavia, on niihin saatu tuotua sopivasti uskottavuutta.
Uskollisuutta jatketaan myös elokuvan kauhupuolella, sillä kuten pelissäkin, on tässäkin tuotannossa rutkasti säikäytyksiä. Ne eivät ole harmillisesti läheskään yhtä tehokkaita kuin peleissä, mutta arvostan sitä, että niihin on käytetty ajatusta.
Kauhuelementtejä olisi siis saanut olla huomattavasti enemmän. Elokuva alkaa tehokkaalla ja pakokauhua herättävällä kohtauksella, mutta siinäpä se sitten olikin. Niinpä luokittelu kauhuksi tuntuu aika anteliaalta. Kyseessä on enemmänkin jännäri, johon on ripoteltu hieman kauhua mausteeksi.
Olen sarjan pelien entisenä ystävänä tietoinen siitä, kuinka vaikeaa sen tarinaa on sovittaa valkokankaalle. Tämä on ehdottomasti ihan mukiinmenevä alku potentiaaliselle elokuvasarjalle, mutta suuri toive olisi, että tulevaisuudessa saataisiin katsottavaksi jotain vielä karmivampaa. Peleissä on nimittäin tarjolla vaikka minkälaisia herkullisia asetelmia, joista saisi varmasti ammennettua selkäpiitä karmivaa tavaraa. Aika näyttäköön.
Niklas Tirkkonen