New York, vuosi 1944. Florence Foster Jenkins (Meryl Streep) on rikas seurapiirirouva, jolla on vain toive – hän haluaa laulaa sydämensä kyllyydestä. On vain yksi ongelma: hän ei osaa. Hänen partnerinsa ja managerinsa (Hugh Grant) yrittää suojella häntä kylmältä totuudelta: hänen äänensä saa ihmiset reagoimaan kuin hypnotisoidut kanat Werner Herzogin Kaspar Hauserin tapauksessa. Kriitikoista huolimatta kukaan ei estä Florencea tavoittelemasta unelmiaan. Kuten esiintymistä legendaarisessa Carnegie Hallissa.
On vaikea unohtaa hetkeä, jolloin ensimmäistä kuulee Florence Foster Jenkinsin laulua. Musiikki alkaa, kaikki vaikuttaa normaalilta mutta sitten kasvoille alkaa tapahtua jotain outoa. Ennen kuin tietääkään, nauraa kippurassa. Lievästi sanottuna: kokemus ei ole tästä maailmasta. Jenkinsin uskomaton tarina, joka on inspiroinut kaksikin suosittua näytelmää, tuntuu kuin tehdyltä elokuvaa varten. Ei siis ihme, että parikin elokuvantekijää tarttui siihen. Ikävä kyllä, he tekivät sen yhtä aikaa.
Sitä on tapahtunut ennenkin ja Hollywoodissa ilmiöllä on nimikin: twin films. Esimerkiksi Volcano vs. Dante’s Peak, Armaggedon vs. Deep Impact, tai jos ei välitä räjähdyksistä: Capote ja Kunniaton. Episodin 12/2015 haastattelussa korsikalaisohjaaja Xavier Giannoli totesi vähemmän hienovaraisesti, ettei ole sattumaa, että Hollywood ryhtyi tekemään elokuvaa hänen aloitettuaan Jenkinsin elämään löyhästi perustuvan Margueriten tuotannon.
Giannolin on kuitenkin turha murehtia. Marguerite ei ehkä pärjää Florencelle tähtien loistossa, mutta pääosin hänen versionsa voittaa vertailussa. Kaiken kaikkiaan Marguerite on paljon hienovaraisempi ja koskettavampi teos. Molemmat ovat kuitenkin yhtä nautittavia kuin Jenkinsin unohtumaton tulkinta Adelen naurulaulusta Lepakko-operetissa.
Vaikka Streep odotusten mukaan heittäytyy diivan roolin täysillä, Hugh Grant on elokuvan isoin yllätys Florencen elinkumppanina. Hän on erinomainen St. Clair Bayfieldina, epäonnistuneena näyttelijänä. On ironista, että tämä vihaa lööppikulttuuria, josta Grant sai aikoinaan enemmän kuin osansa (voi kuinka kaipaammekaan 1990-lukua). Valitettavasti tarina hukkuu ajoittain jatsin aikakauden kliseisiin ja Alexandre Desplatin ylitunteelliseen musiikkiin. Ei voi olla ajattelematta, että erikoinen aihe olisi ansainnut seikkailullisempaa otetta.
Margueriteen verrattuna Stephen Frearsin elokuva on laveammalla pensselillä maalattu. Silti siinäkin on melankolinen vire. Sillä huolimatta höpsöydestään ja asuista, jotka voisivat olla RuPaul’s Drag Race -sarjasta, Jenkins oli traaginen hahmo. Uskottoman miehensä tartuttamasta kupasta ja vain rahasta kiinnostuneiden hyväksikäyttäjien ahneudesta kärsinyt nainen sukelsi mielikuvitusmaailmaansa. Florencea katsoessa voi nauraa, mutta se jättää hieman kitkerän jälkimaun.