Vuonna 1985 Steven Spielberg ohjasi Alice Walkerin rankasta, Pulitzer-palkitusta kirjasta näyttävän Häivähdys purppuraa -elokuvan, joka sai valtavan yleisö- ja arvostelusuosion. On vaikea kuvitella, että sen tähtinäyttelijöistä monikaan ei elokuvan ilmestymisaikaan ollut tunnettu juuri lainkaan. Erityisesti Whoopi Goldbergin ja Oprah Winfreystä se teki eturivin nimiä.
Kun Broadway-teatterit huomasivat Hollywood-elokuvien musikaaliversioiden vetovoiman, sai Häivähdys purppuraakin musikaalikäsittelyn vuonna 2005. Seuraava trendi on ollut vuorostaan musikaaliversioiden filmatisoiminen valkokankaalle, ja nyt Häivähdys purppuraa seuraa sitä.
Tuore Mean Girls on hyvä esimerkki siitä, miten sovituksia sovitettaessa särmät tuppaavat tasoittumaan. Vuoden 2004 Mean Girls -elokuva oli vielä pisteliäs satiiri, sen musikaalifilmatisointi ennemmin perusviihdyttävä teinikomedia. Vuosikymmeniä kattava Häivähdys purppuraa on kuitenkin sen verran raju kasvukertomus, että kovin paljon tarinan järkyttävyydestä ei ole jäänyt matkan varrelle.
1900-luvun alkuun sijoittuvan mustien yhteisöstä kertovan elokuvan keskushenkilö on isälleen pari lasta synnyttänyt, nujerrettu Celie. Samainen isukki antaa teini-ikäisen Celien puolisoksi toiselle vanhemmalle leskimiehelle. Tämä ei ole yhtään sen helläkätisempi kumppani, vaan Celien alistaminen jatkuu vuosia ja vuosia. Jotenkin kummassa Celiessa kuitenkin kytee inhimillisyyden kipinä, joka saa elinvoimaa niin toivossa vielä kohdata maailmalle karkotettu siskonsa kuin hänen elämään putkahtavat vahvaluontoiset naiset.
Itseään sanavalmiimpiin ja miehille kampoihin pistäviin naisiin Celiellä on outo, ristiriitainen suhde. Miehensä Harpo-pojan Sofia-puolison vaatimukset kunnioituksesta herättävät nujerretussa Celiessä jopa kateutta siinä määrin, että hän yrittää tuoda suhteeseen oman elämänsä kurjuutta. Toisaalta, kun taloon saapuu miehiä seksuaalisuudellaan houkutteleva ja hallitseva itsenäinen jazz-laulaja Shug Avery, myös Celie on pian miehensä rakastajan pauloissa ja tämän suurin puolustaja.
Musikaali ei ole myyvä genre, ja sanaa vältellään markkinoinnissa. Kuulemma jotkut uutta Mean Girlsiä katsomaan menneistä ovat suorastaan vetäneet herneen nenäänsä huomattuaan joutuneensa musikaaliesitykseen. Varoitettakoon siis vielä kerran: Häivähdys purppuraa on musikaali, jossa hahmot aina välillä innostuvat laulamaan ja tanssimaan.
Moiselle allergisille mainittakoon pari lieventävää seikkaa: muutamaan otteeseen ne limittyvät luontevasti Shugin esiintymisiin ja ennen kaikkea: nyt ei soi geneerinen pop, joka unohtuu ennen kuin elokuva on ohi. Häivähdys purppuraa -musikaalin laulut ovat jazzia, r&b:tä ja bluesia, ja sen soundtrackin voisi mielellään ottaa omaan hyllyynsä tai soittolistaansa.
Musikaalipuristeja puolestaan voi hieman häiritä, että usein kyse ei ole tarinaa tai hahmoja avaavista ja eteenpäin vievistä hetkistä, kuten asiaan kuuluisi, vaan taidokkaista esityksistä keskellä draamaelokuvaa.
Suomalaisia saattaa häiritä myös jatkuva uskonnollisuuden painotus. Celien tai erityisesti Shugin maailmassa kun kaikki kauneus tulee Jumalasta, kaikki kauheus miehistä. Tärkeintä tarinassa on kuitenkin oman ihmisyyden ja inhimillisyyden säilyttäminen yksilöllisten ja rakenteellisten nyrkkien iskuista huolimatta. Jos haluaa nähdä hienosti näytellyn, rankan mutta myös nostattavan tarinan täynnä kiehtovia ihmiskohtaloita ja paljon rouhevaa musiikkia, kannattaa pitää kiirettä, sillä todennäköisesti Häivähdys purppuraa ei kauan viihdy täkäläisillä valkokankailla.
Jouni Vikman