Säälikää edes hieman Laurie Strode -raukkaa. Nainen ei vain saa elää rauhassa, vaikka hänen tukkansa on jo muuttunut valkeaksi. Taisteltuaan yhtä ja samaa varjoa vastaan yli 40 vuotta hänen olisi jo pitänyt vain luovuttaa. Samaa voisi ehkä todeta elokuvantekijöistä.
David Gordon Greenin toinen osa vuonna 2018 alkaneeseen trilogiaan, jonka tarkoitus on ollut pyyhkiä olemattomiin epämiellyttävät muistot muista jatko-osista (muistatteko Halloween H20:n? Siinä oli Michelle Williams!), ei itse asiassa ole ollenkaan hassumpi. Ei se mitenkään erityisen nerokaskaan ole. Täydellinen mallikappale pian unohtuvasta slasherista, jonka kiinnitys klassikkoasemaan perustuu sarjan ensimmäiseen elokuvaan.
Lähinnä sen vuoksi, että nämä jatkuvaluontoiset jatko-osat ovat hieman ongelmallisia. Siinä missä Scream ainakin esitteli joka kerta uuden murhaajan piileskelemässä saman maskin alla aivan uudesta syystä, Halloweenin Michael Myers on jo kuin vanha tuttu, aina palaamassa pahoihin tapoihinsa tavalla, joka alkaa olla jo kotoisan ennustettavaa.
Ongelma on siinä, että jos hän jatkuvasti palaa takaisin kuin jokin murhanhimoinen bumerangi, miksi kenenkään pitäisi enää välittää vähääkään? Gordon tuntuu vastaavaan ongelmaan tekemällä Michaelista ennemminkin jonkinlaisen vertauskuvan, symbolin kaikkialla kaiken aikaa nurkan takana vaanivalle pahuudelle, joka iskee vain satunnaisesti.
Valitettavasti se ei välttämättä toimi, sillä vaikka Gordon voi olla tehokas elokuvantekijä, hän ei ole kovin syvällinen sellainen. Siltikin, kammottavien murhien välissä hän on saanut aikaan ajankohtaisia lisäyksiä. Sekopäinen porukka kovaonnisessa Haddonfieldissä tekee omia johtopäätöksiään siitä, kuka on syyllinen tapahtumiin ja alkaa puuhata sopivaa uhrausta. Tietysti on selvää, että selviytyäkseen heidän on yhdistettävä voimansa. Mutta tiivis yhteisö voi nopeasti muuttua oman käden oikeuden lynkkausporukaksi.
Oudointa on, että tuntuu melkein siltä kuin Jamie Lee Curtis istuisi tällä kertaa vaihtopenkillä. Alussa hänet kiidätetään sairaalaan hauraan ja sekavan oloisena. Kun hän kuulee, että Myers voi edelleen hyvin, vaikka hän yritti polttaa tämän elävältä – voi hyvänen aika sentään – hän ei vaikuta pahemmin yllättyneeltä. Eikä häntä voi syyttää siitä.
Mukana on muitakin tuttuja kasvoja sekä muita silmäniskuja vuoden 1978 elokuvalle – ja jopa Donald Pleasance -klooni lisäämässä retrotunnelmaa. Silti lopputulos on hienoinen sekamelska, jossa väkijoukot juoksevat ympäriinsä huutamassa: ”Pahuus kuolee tänä yönä!” ja Michael tappaa ei yhtä tai kahta palomiestä vaan koko hemmetin pelastuslaitoksen, koska he nyt sattuvat olemaan siellä.
Kaikki on oikeasti aika brutaalia, mitä jotkut (lue: me) pitävät hyvänä asiana. Ei ole kysymystäkään, etteikö vaara olisi todellinen, kun Michael on talossasi tai autossasi tai yleensä vain lähimain. Tapansa mukaan hän teurastaa kokonaisia katuja ilman ääntä, välinpitämättömänä ja mekaanisena murhaavalla missiollaan. Mutta ehkä koska hän tuntuu jo lähes perheenjäseneltä tai ei enää edes inhimilliseltä, hän ei enää tunnu niin pelottavalta.
Marta Bałaga