Harry Potter ja Feeniksin kilta

GENRE ENSI-ILTA TÄHDET

Synkällä tiellä jatkava fantasian ilotulitus Harryn viidennestä kouluvuodesta on ehdotonta katsottavaa sarjan ystäville. Tiiviiseen tarinaan on komeasti pakattu tärkeimmät paksusta kirjasta.

Harry Potter -elokuvien sarja on edennyt viidenteen osaansa samalla kun kirjasarjan viimeistä osaa odotetaan kuumeisesti. Feeniksin kilta on kääntynyt elokuvaksi edeltäjiensä tavoin laadukkaasti ja alkuperäiselle tarinalle uskollisesti. Järkälemäisen, lähes 800 sivua kattavan kirjan on elokuvaksi muokannut Michael Goldenberg, joka on tämän elokuvan ajaksi korvannut aiemmat neljä Potteria käsikirjoittaneen Steve Klovesin. Goldbergillä oli edessään lähes mahdoton tehtävä, mutta tulos on mainio – hän sai tiiliskivestä irti tärkeimmän ja rakensi tarinasta yllättävänkin napakan käsikirjoituksen. Elokuvan on ohjannut aiemmin pääasiassa televisiosarjojen parissa työskennellyt brittiläinen David Yates. Feeniksin kilta on kirjana tähän mennessä filmatuista synkin, ja Yates jatkaa Alfonso Cuarónin Azkabanin vangissa viitoittamalla tummanpuhuvalla tiellä. Kun Mike Newell viljeli Liekehtivässä pikarissa brittihuumoria kieli poskessa, Yates jättää hymistelyt taka-alalle keskittyen olennaiseen. Huumoria Feeniksin kiltaan tuovat lähinnä Weasleyn kapinalliset kaksoset (James ja Oliver Phelps). Feeniksin killassa Harryn viidettä kouluvuotta varjostavat epämääräiset ”unet” Lordi Voldemortista, uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Dolores Pimento (Imelda Staunton) sekä leimautuminen valehtelijaksi taikaministeriön toimesta. Tarinassa on kapinaa myös muualla kuin Weasleyn kaksosissa. Kun Pimennon komennossa pimeyden voimilta suojautuminen muuttuu tylsäksi teoriaksi, päättävät Tylypahkan nuoret ottaa ohjat omiin käsiinsä ja perustaa oman salaseuran, Albuksen kaartin, jossa he Harryn johdolla opettelevat suojautumista käytännössä. Nuorten taidot joutuvat lopulta todelliselle koetukselle, kun Voldemort joukkoineen lähtee liikekannalle. Nuorten kapinallisten ohella professori Dumbledoren perustama pimeyden voimia vastaan taisteleva Feeniksin kilta antaa Voldemortille tiukan vastuksen. Katsoja saa vihdoinkin nähdä huikean velhojen taistelun, jossa loitsut ja kiroukset sinkoilevat eikä taikasauvaa säästellä. Uusien hahmojen näyttelijät ovat olleet nappivalintoja. Harryn koulutoveria esittävä ensikertalainen Evanna Lynch on ehdoton eteerisenä ja omalaatuisena Luna Lovekivana, ja pinkkiin pukeutuva, kissatauluja rakastava Dolores Pimento saa Stauntonin kautta yhtä kammottavan olemuksen kuin kirjassa. Helena Bonham Carter puolestaan tuo Bellatrix Lestrangeen odotettua hulluutta. Lisäksi Harrysta itsestään on muotoutunut lähes aikuinen, monitaitoinen velho. Daniel Radcliffe on kasvanut sarjan edetessä huimasti näyttelijänä ja hänen kankeutensa kameran edessä huomattavasti vähentynyt Harryn hahmon saadessa syvyyttä. Uusista taikaotuksista luurankomaiset thestralit ovat upean kammottavia ja Sirius Mustan kotitonttu Oljo on joka suhteessa vastakohta Salaisuuksien kammiosta tutulle suloiselle ja ystävälliselle Dobbylle. Hagridin Kiellettyyn metsään piilottama King Kongin elkeet hallitseva Ruaah on puolestaan toteutettu hieman kömpelösti.

Visuaalisesti Feeniksin kilta on jälleen taattua laatua ja kamera-ajot jylhissä Skotlannin maisemissa hivelevät silmiä. Kirjan synkkä tarina on kuvina paikoin jopa hieman pelottava, varsinkin jos tarina ei ole ennestään tuttu. Liekehtivän pikarin tavoin Feeniksin kilta olettaa katsojansa tuntevan sarjan taustan eikä siinä selitellä mitään ylimääräistä. Aika ei yksinkertaisesti riittäisi siihen. Tiukkaankin pakettiin mahtuu ilmaa, sillä Ruaah-jättiläisen tarina tuntuu irralliselta ja sen olisi voinut huoletta jättää leikkauspöydälle. Tuon ajan olisi voinut käyttää vaikkapa Okklumeus-oppituntien tai Harryn ja Dumbledoren keskustelun syventämiseen. Elokuvan pituudesta huolimatta Feeniksin kiltaa katsoessa kelloa ei tule vilkuiltua eikä kesto ahdista, sillä valkokankaalla tapahtuu koko ajan. Vaikka elokuva onkin vauhdikas kokonaisuus, jää siitä hieman tasapaksun oloinen jälkimaku, koska huippukohdat eivät oikein pääse oikeuksiinsa. Varsinkin lopputaistelu jää vain kohtaukseksi muiden joukossa, eikä esimerkiksi erään Harrylle tärkeän ihmisen kuolema herätä läheskään niin dramaattisia tunteita kuin kirjassa.


Aiheeseen liittyvät elokuvat