Miltä tuntuu, kun mikään ei tunnu miltään? Onko se kolmenkympin kriisiä? Kolmekymppinen Inka (Liisa Kuoppamäki) on elämässään tilanteessa, jossa mikään ei tunnu hyvältä. Ainoastaan sarjakuvan piirtäminen onnistuu juuri siten, kuin Inka haluaa. Inka on itsekeskeinen, itserakas ja itsepäinen taiteilija.
Talvisella kynttilä-illallisella Inkan poikaystävä (Mikko Nousiainen) kokee järkytyksen, kun ilman mitään näkyvää syytä Inka alkaa tiuskia miehelle, pakata matkalaukkuaan ja kertoa lähtevänsä pois. Mäjäytettyään kotioven kiinni alkaa etsintä. Mistä uusi katto pään päälle, mistä uusi mies, mistä lohtua niin tylsään ja tunnottomaan elämään? Mistä töitä? Ennen kaikkea Inka etsii tietämättään itseään.
Ensiratkaisu kodittoman ongelmaan löytyy Inkan veljen Arnon (Marc Gassot) luota, ja seuraavan yöpaikan tarjoaa Inkan ystävä Helena (Meri Nenonen). Sattumalta etsintäkierroksellaan Inka kohtaa myös Luukaksen, johon hän ihastuu suin päin. Luukas ei olekaan mikä tahansa aromaterapeutti, vaan hän hoitelee kauneimmat naisasiakkaat aina aamupanoihin asti. Inkalle iskee jälleen pesänrakennusvietti, jonka hatarat perusteet romahduttaa Luukaksen todellisen minän paljastuminen.
Inkan työelämäkin tökkii. Freelancerilla ei ole helppoa, varsinkaan kun itselle mieluisia sarjakuva-ideoita eivät tunnu pöntöt julkaisijat ostavan. Suksikoot siis kuuseen, toteaa Inka, ja polttelee reippaasti siltoja työhaastatteluissaan. Oma lempisarjakuva Superwoman tulee Inkan uniin, ja todellisuus tuntuu taiteilijalla välillä muutenkin sekoittuvan kuvitelmiin. Ohjaaja Saara Saarela on kuvannut erityisen hienosti sekoilujakson, jossa Inka vetää turtana viinaa, vaihtuvia miehiä ja talvisen kolkkoja Helsingin katuja. Tulee mieleen Nicholas Cagen tähdittämän ”Leaving Las Vegasin” –kaltaisten klassikkojen sekoamisjaksot.
Nuori ohjaaja Saara Saarela on ehtinyt tehdä jo 7 lyhyttä, pitkää ja tv-elokuvaa. Pidän niistä eniten vuodelta 2000 olevasta liikuttavan kauniista Kuningas Hidas –elokuvasta, jonka pääosaa epäsovinnaisena ja mielikuvituksen kyllästämänä perheenisänä näyttelee Kai Lehtinen. Jo Kuningas Hidas oli epätavallisen värikylläinen elokuva. Hengittämättä & nauramatta on vieläkin värikkäämpi. Saarelalla näyttää olevan värioppi hallussa, ja enemmän myös kuvataiteellista silmää kuin monella muulla ohjaajalla. Hengittämättä & nauramatta –elokuvassa Saarela on rohkeasti kokeillut myös tekniikkaa, jota en ole Suomessa ennen nähnyt käytettävän: screeni jaetaan välillä sarjakuvamaisesti useaan eri kokoiseen osaan, jotka kuljettavat tarinaa eteenpäin. Hienoa!