Hollywoodin viime vuosien innostus tuottaa valkokangasversioita milloin minkäkinlaisista supersankarisarjakuvista on liiketaloudellisesti varsin ymmärrettävää, vaikka teoksista useimmat ovatkin hävettävän huonoja. Aktiivisimmat elokuvissakävijät ovat kuitenkin nuoria, ja mistäpä muusta lapset pitävätkään enemmän kuin sarjakuvista? Niitä lukenut muistaa ne hyvin vielä nuorena aikuisenakin, jolloin saavutetaan kaksi hyötyä. Ensinnäkin elokuvan potentiaalinen katsojakunta on laaja: mukaan haluavat yhtä lailla sarjakuvia parasta aikaa lukevat lapset, kuten myös niiden pauloihin jääneet tai niitä ainakin nostalgialla muistelevat aikuiset. Toiseksi elokuvalla on ilman ensimmäistäkään markkinointiin käytettyä dollaria jo valmiiksi sisäänrakennettu fanipohja.
Hulk kertoo Bruce Bannerista (Eric Bana), mukavasta nuoresta tiedemiehestä jonka sisään on hänen puolihullun isänsä tekemien kokeiden jäljiltä jäänyt jotakin uhkaavaa. Raivostuessaan tarpeeksi kiltti Bruce muuttuu hullunkurisen näköiseksi, kirkkaan vihreänä superpallona pitkin ja poikin pomppivaksi Hulkiksi, jonka fyysiset voimat ovat jokseenkin rajattomat. Hulkin tekemät useiden kilometrien mittaiset hypyt ovatkin hassuinta mitä kankailla on nähty aikoihin.
Ang Lee (Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme) pohjustaa absurdia tarinaa alun noin 40 minuutin mittaisella johdanto-osuudella, joka kertoo Bannerin perheen taustat sekä esittelee katsojalle Brucen nykyisyyden ja hänen suhteensa kauniiseen tutkijakollegaan Betty Rossiin (Jennifer Connelly). Alun asetelmat tuovat mieleen elokuvana aivan toista kaliiperia olevan David Cronenbergin Kärpäsen: briljantti nuori tiedemies, jonka romanssi on tuhoon tuomittu johtuen hänen sisällään vellovista voimista jotka tulevat muuttamaan hänet peruuttamattomasti. Cronenbergin aikuista kauhutarinaa muisteleva saa kuitenkin tylyn herätyksen, kun 40 minuutin aika umpeutuu ja elokuva aloittaa pitkän sukelluksensa kohti elokuvataiteen pohjamutia.
Ang Lee pyrkii pitämään kankaan mielenkiintoisen näköisenä tekemällä etenkin elokuvan alkupuolella runsaasti omalaatuisia liukuleikkauksia kohtauksesta toisen, käyttäen niissä paljon morffaustehosteita. Lisäksi hän muistuttaa väsymättömästi katsojaa siitä, että kaikki on vain sarjakuvaa liikuttamalla sarjakuvaruutuja kuvassa tämän tästä. Paitsi että tapahtumia sijoitellaan näihin ruutuihin, myös niiden liike kankaalla jäljittelee sarjakuvaa lukevan ihmisen silmän liikeratoja tehden katselukokemuksesta niin sarjakuvamaisen kuin vain mahdollista. Ja juuri sitähän me kaikki haluammekin! Tehokeino kärsii inflaation jo ennen reilusti yli kaksituntisen elokuvan puolta väliä koska sitä käytetään aivan liikaa, mutta sitä Lee ei huomaa vaan jatkaa samalla tahdilla loppuun saakka.
Industrial Light and Magicin luoma vihreä jättiläinen on paitsi tahattoman koominen, myös yllättävän kankean ja muovisen näköinen. Tehosteyhtiön edustajan kehaisu siitä, että tämä on heidän vastauksensa uusiseelantilaisen Wetan luomalle Klonkulle Taru sormusten herrasta -elokuvissa, on kyllä hivenen harkitsematon. Erikoistehosteet näyttelevät tärkeää osaa myös tarinan finaalissa, jossa tarinan vähäinenkin järjellisyys hylätään jotta saadaan näkyville tosi hieno valoshow. Siis, niinku, cool.
Hulk on tämän kesän megaelokuvista tähän mennessä selvästi huonoin, ja todella piinallinen kokemus sille optimistille joka sen katsomoon eksyy siinä uskossa ja toivossa, että Hollywood tekisi isoja elokuvia yli 13-vuotiaille. Näin ei ole. Sarjakuvasta pitäneet ovat ainoita joiden kannattaa lippu hankkia, kaikille muille suosittelen ripeitä juoksuaskelia päinvastaiseen suuntaan. Kilometrien mittaisin loikin, jos se vain suinkin on mahdollista.