Journey

Eikö olisi mahtavaa, jos kaikki ongelmat voisi ratkaista yksinkertaisesti tunkemalla ärsyttävät poliitikot autoon? Aina voi toivoa.

21.12.2017 08:50
MAA VUOSI GENRE ENSI-ILTA 22.12.2017

Eddie Murphy ja Nick Nolte. Robert de Niro ja Charles Grodin. Timothy Spall ja… Colm Meaney? Nick Hammin The Journey ei ensisilmäyksellä vaikuta ihan tavalliselta buddy movielta.

Skotlanti vuonna 2006. Pohjois-Irlantia repii kahtia Sinn Féinin ja demokraattisen unionistipuolueen riita, mutta nyt niiden poliittiset johtajat joutuvat vihdoin kasvokkain. Tai ainakin rinnakkain, sillä Ian Paisley (Timothy Spall) ja hänen arkkivihollisensa Martin McGuinness (Colm Meaney) joutuvat jakamaan auton matkalla lentokentälle. Vaikka he eivät ole olleet puheväleissä lähes 30 vuoteen, heidän olisi viimein tuotava maahan rauha.

Vaikka Pohjois-Irlannin konfliktissa on aina ollut kunnon vanhatestamentillista ”silmä silmästä, hammas hampaasta” -luonnetta, Nick Hamm pitäytyy erossa väkivallasta. Hänen elokuvassaan vain sanat satuttavat. Eivätkä vain murteiden vuoksi.

Viime vuosina on nähty koko joukko elokuvia, jotka yrittävät vangita politiikan lavean maailman neljän seinän sijaan. Suurimman osan niistä on kynäillyn Peter Morgan, joka on vastuussa siitä, että Michael Sheen muistetaan loppuelämänsä ajan Tony Blairina. Hamm suosii erilaista dynamiikkaa. The Journeyssa ei ole pakotietä. Jumissa (pääasiassa) liikkuvassa kulkuneuvossa Paisley ja McGuinness pääsevät viimeinkin tekemään jotain mikä on ollut heille mahdotonta vuosikausia: puhumaan.

Ja kyllä he puhuvatkin. Vaikka materiaali saattaisi tuntua paremmin e-kirjaan kuin elokuvaan soveltuvalta, kumpikin mörökölli on onneksi tarpeeksi viihdyttävää seuraa – vaikka ei aina välttämättä miellyttävää. Hamm selvästi nauttii kahta ääripäätä edustavien päähenkilöidensä erilaisuudesta. Kun Paisley tarttuu Raamattuun, on McGuinnessin valinta kalastuslehti tai John Grisham. Juuri se tekee heidän keskusteluistaan kiinnostavia. Oli kyse sitten politiikasta, golfista tai avioliitosta, he kinastelevat herkullisesti, ja jopa Snakes on a Plane saa kunniamaininnan. Ja miksi ei saisi? Onhan siinä niitä käärmeitä siinä lentokoneessa!

Kyyti ei silti ole tasaista, sillä aika ajoin Hamm ohjaa kuoppaan. Joskus sanailu tuntuu väkinäiseltä ja koko hyvänen-aika-kuski-on-MI5:n-palkkalistoilla -idea tuntuu kauniisti sanottuna täysin ylimääräiseltä. Onneksi Hamm ei valitse puoltaan ja ehkä juuri siksi elokuva ei tunnu siirappiselta. Kukaan ei pyydä anteeksiantoa menneisyyden synneille – päätös lopettaa hulluus kumpuaa ennemmin uupumuksesta kuin mistään muusta, ja sitä voi pitää vain yhtenä poliittisesti motivoituneena vetona. Miehet toki tahtovat rauhaa, mutta he tarvitsevat myös valtaa.

 

Journey -elokuvan traileri

Lisää luettavaa