Kauhea nainen

GENRE ENSI-ILTA 09.03.2018 TÄHDET

Keskinkertaisen ihmissuhdedraaman näkemys sukupuolesta ja seksuaalisuudesta tuntuu aikansa eläneeltä.

Vuonna 1992 ilmestyi hölmö puolalainen elokuva, josta on yksi maassa elämään jäänyt lainaus. Kun päähenkilön uusi rakastaja kysyy häneltä miksi hänen vaimonsa lähti kävelemään, vastaus on: ”Koska hän oli paha nainen”.

Poika tapaa tytön. Tyttö osoittautuu psykopaatiksi. Näin ainakin Christian Tafdrupin toisessa elokuvassa, jossa ohjaaja ei yritäkään peitellä kenen puolella hänen sympatiansa ovat. Vihje: se löytyy nimestä. Ongelmana vain on, ettei enää ole vuosi 1992.

Kun Rasmus (hieman eksyneen oloinen Anders Juul) kohtaa kotibileissään Marien (Amanda Collin), he eivät voi kieltää välillään olevaa vetovoimaa. Kömpelö jutustelu keittiössä vaihtuu ongelmitta loppuillan halailuun, ja kohta soitellaan kitaraa alasti ja käydään yhdessä ostoksilla, vaikka nainen haluaakin tehdä asiat oman päänsä mukaan. ”Olet ihan hullu”, selvästi pihkaantunut Rasmus nauraa marketissa. Hän ei tiedä puoliakaan.

Ei pidä erehtyä luulemaan Kauheaa naista uudeksi Vaaralliseksi suhteeksi. Suurinta uhrausta ei nyt tee pupu vaan vanhojen levyjen kokoelma, koska – voi ei – Marie kehtaa sisustaa Rasmuksen asunnon tämän poissa ollessa. Tafdrup tekee parhaansa saadakseen Marien tuntumaan manipuloivalta ja oudolta alusta alkaen ja jopa rikkoo neljännen seinän varmistaakseen, että katsoja ymmärtää sen.

Se on sinänsä ok, mutta ei Rasmuskaan mikään supersankari ole. Hän ei osaa pitää puoliaan, ja lyhytikäinen miesnuttura on hänen ainut merkittävä oma-alotteinen päätöksensä hänen vaeltaessaan päämäärättä elokuvan läpi. Päähenkilöt ovat ehkä nättejä, mutta he eivät ole hauskaa seuraa.

Eivätkä vain he, sillä rehellisesti sanoen kukaan ei ole kannustuksen arvoinen. Rasmuksen kaverit tuntuvat olevan olemassa vain jotta Mariella olisi jotain suuttumisen aihetta. Yksikin kaveri esimerkiksi onnittelee Rasmusta seurustelu-uutisen johdosta, koska Mariella ”on niin hyvä perse”.

Silti moista pukuhuonepuhetta (joka käydään pukuhuoneessa) kuuntelisi mieluummin kuin Marieta ja Rasmusta, joiden suhde muuttuu nopeasti karikatyyriksi. Asiaa ei auta ”realistinen” käsivarakamera. Kun Marie vielä lopulta antaa Rasmukselle värikyniä kaikkien tapaamisten kalenteriin koodaamiseksi, katsoja ja Rasmus-raukka haluaisivat eroon tilanteesta. Toinen heistä pystyisi siihen.