KILL BILL vol. 1

GENRE ENSI-ILTA TÄHDET

Quentin Tarantinon neljättä elokuvaa eli neljättä pitkää ohjausta saatiin odottaa peräti kuusi vuotta. Nyt aika maksetaan takaisin korkojen kera. Kahteen osaan jaettu Kill Bill on ainakin vol. 1:n perusteella lähes täydellinen luomus. Tarantino on luonut huumaavan genrefuusion, jossa pääpaino on termeillä ”martial arts” ja ”eksploitaatio”.

Kill Bill vol. 1 on ultratyylitajuisen eksploitaation ja etenkin väkivaltaisen martial arts -elokuvataiteen toteutuksellinen unelma. Kyseessä on ennen kaikkea lajityylillinen taidonnäyte – aistillinen mestariteos, jossa genren ominaispiirteet ja niiden rakastavan täydellinen hallinta ja ymmärrys nousevat häikäisevälle suoritustasolle.

Lyhyesti sanottuna Kill Bill on tarina kostosta. Uma Thurmanin jumalaisesti esittämä koston enkeli on murhayrityksen kohteeksi omissa häissään joutunut palkkatappaja, joka herää arpeutuneena koomasta vuosien kuluttua ja päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Päävastuullinen on mies nimeltä Bill (David Carradine), Thurmanin hahmon ex-työnantaja ja -rakastaja sekä voimakas rikollispomo, jonka käskyn alla toimii myös pelätty ja iskun suorittanut eliittitapporyhmä Deadly Viper Assassination Squad.

Thurmanin hahmon lisäksi ryhmän muut jäsenet ovat Lucy Liun O-Ren Ishii alias Cottonmouth, Daryl Hannahin Elle Driver alias California Mountain Snake, Vivica A. Foxin Vernita Green alias Copperhead ja ikicoolin Michael Madsenin esittämä Budd alias Sidewinder. The Brideksi nimetyn Thurmanin oikeaa nimeä ei vielä ensimmäisessä osassa paljasteta, mutta sitkeät huhut kertovat sen olevan Beatrix.

Kuten sanottu, kaksiosainen Kill Bill on tarina kostosta ja siitä kuinka pitkälle sen toteutuksessa on lupa mennä. Tarantinon ja Kill Billin kohdalla vastaus on: niin pitkälle kuin mahdollista. Ja juuri tässä piilee elokuvan henkinen ydin. Kill Bill on ajatukseltaan ja olemukseltaan niin täydelliseksi jalostettu eksploitaatioteos, että sen ei tarvitse perustella moraalista kantaansa ”normaalien” elokuvien tapaan.

Kill Billin moraalinen kanta on yhtä kuin niiden lukemattomien väkivaltateosten brutaali koodisto, jolle se tarkoituksellisesti alistaa itsensä. Kill Bill elää rinnakkaistodellisuudessa, paralleelissa elokuvamaailmassa, jonka häikäilemättömät säännöt ovat rakentuneet eksploitaatioelokuvan verisessä historiassa. Historiassa, jossa väkivalta on ollut aina läsnä ja kostosta kasvanut eräs tarinoiden primäärisimmistä funktioista.

Tyylillisesti etenkin visuaalisella puolella Kill Bill vol. 1 on metatasoa koskettava tutkielma lajityyleistä ja mestariluokkaa oleva opinnäyte niiden estetiikan ja mekaniikan hallinnasta. Paitsi kung fu- ja martial arts -toimintaelokuvista, Kill Bill vol. 1 ottaa raaka-aineensa myös japanilaisista samuraileffoista ja italialaisista spagettiwesterneistä. Niiden päälle se heittää vielä vahvoja vaikutteita japanilaisesta animesta sekä 1960-luvun nykyisin niin retropopahtavista agentti- ja vakoilutrillereistä.

Etenkin taistelulajijaksoissa Kill Bill vol. 1 muistuttaa miten suunnaton genrelahjakkuus Tarantino onkaan. Ne myös muodostavat filmin kuvallisen ja rytmillisen selkärangan, jota pitkin noustessa voi vain hämmästellä sitä ajoituksen ja tahdituksen täydellisyyttä jolla kaikki annostellaan. Taistelukoreografiat ovat Tarantinon, legendaarisen Hongkong-actionguru Yuen Woo-Pingin ja japanilaisen elokuvaultraväkivallan legendan, Sonny ”Streetfighter” Chiban yhteistä suunnittelukäsialaa. Jälkimmäinen myös näyttelee elokuvassa.

Yksittäisiä viitteitä, ei pelkästään lajityyppeihin vaan myös yksilöllisiin teoksiin, voi poimia useita matkan varrelta. Daryl Hannahin käyttämän silmälapun takaa löytyy muun muassa eräskin ruotsalaisteos, niin ikään kostoa käsittelevä They Call Her One Eye (1974), joka tunnetaan myös nimellä Thriller – en grym film.

[Kill Bill]

Animelle omistetaan puolestaan jopa yksi kokonainen jakso ja vastikään edesmennyttä mestariohjaaja Kinji Fukasakua muistetaan monellakin tapaa – muun muassa kappalevalinnoilla sekä Battle Royalella (2000), josta on houkuteltu mukaan eräs keskeisimmistä näyttelijöistä: ihastuttava Chiaki Kuriyama teinitappaja Go Go Yubarin roolissa. Kaikkien paineverisuihkuteosten äitiä, Shogun Assassinia (1980), nyt tuskin tarvitsee edes mainita. Uman moottoripyöräilijän keltainen univormu on puolestaan kuin yksi yhteen Bruce Leen käyttämän kanssa elokuvassa Game of Death (1978).

Kuten kaikki Tarantinon aiemmatkin elokuvat, Kill Bill vol. 1 on elokuva todellisille elokuvanrakastajille. Ja kuten QT:n edellisetkin filmit, se ei kuitenkaan karkota ääreltään vaikka ei olisikaan niihin teoksiin tutustunut joihin se niin innostuneesti viittaa. Kill Bill vol. 1 on genretaideteos, joka sulattaa eksploitaatioharrastajien sydämet ja synnyttää samalla koko joukon uusia faneja. Tässä mielessä se on yhtä universaali kuin se suunnaton elokuvaperintö, jonka rikkauksista se ammentaa.


Aiheeseen liittyvät elokuvat