Kaksi onnetonta, ”viihdealalla” työskentelevää myyntimiestä vaeltaa ympäri Göteborgia yrittäen myydä tavaroitaan, joiden heidän mukaansa pitäisi auttaa ihmisiä pitämään hauskaa: ylipitkiä vampyyrinhampaita, naurutyynyjä ja uutta tuotetta, johon he uskovat suuresti – yksihammas-Peten kuminaamio. Matkallaan he kohtaavat naisen, joka yrittää poistaa kiveä kengästään, Venäjän valloituksesta taukoa pitävän kuningas Kaarle XII:n sekä anteliaan linkuttaja-Lotan, jonka baarissa ryypyn voi maksaa suudelmalla. Kaikkea säestää jatkuvasti toistuva mantra: Kuinka mukavaa, että teillä menee hyvin!
Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien on kolmas osa elokuvien Toisen kerroksen lauluja ja Sinä elävä aloittamaa trilogiaa, jonka tekeminen vei Roy Anderssonilta lähes 15 vuotta. Se on vuoden oudoimpia elokuvia ja nyt puhutaan vuodesta, jolloin Eric Cantonasta tuli cowboy, Vin Diesel saavutti uransa huipentuman antamalla äänensä elävälle puulle ja Luc Besson esitteli uskonsa siihen, että täydellä teholla toimivat ihmisaivot pystyvät aikamatkailuun ja levitointiin.
Kabuki-teatterin tyyppiset valkoisiksi puuteroidut kasvot, valjun vihreän ja kylmän harmaan sävyttämät maisemat, paikoillaan pysyvä kamera, 39 erillistä kohtausta – elokuvasta voisi kirjoittaa tusinan tieteellisiä tutkielmia. Maalauksista aina inspiraatiota löytävä Andersson tutki tällä kertaa Otto Dixin ja Brueghel vanhemman töitä, ja oudosta parivaljakosta syntyy jotain hämmästyttävää. Anderson kertoo ehjän visuaalisen tarinan, mutta toisin kuin Gustav Deutschin viime vuoden Hooperin inspiroima Shirley: Visions of Reality hän ei eksy kuviin vaan hänellä oikeasti on jotain sanottavaa elämän tarkoituksesta. Aivan kuin Douglas Adams tarttuisi venäläisiin eksistentialisteihin.
Andersson ei pelkää isoja aiheita, hänhän avaa elokuvan erittäin mustilla ja erittäin hauskoilla kolmella kohtaamisella kuoleman kanssa. Hän ei kuitenkaan huuda sanomaansa vaan jättää sen katsojan tulkittavaksi. Välillä se voi olla hyvinkin haastavaa.
Kyyhkysen yllättävin piirre on, että niin kunnianhimoiseksi ja tietoiseksi elokuvaksi se on myös erittäin hauska. Odottamattomat mutta siksi entistä nautinnollisemmat naurunpyrskähdykset sävyttivät näytöstä Venetsiassa, jossa elokuvalle lopulta myönnettiin arvostettu Kultainen leijona. On silti sanottava, ettei Anderssonin huumorintaju välttämättä ole jokaisen makuun – ensimmäiset kohtaukset kertovat viinipullon avaamisen traagisista seurauksista ja autolautan miehistön pulmasta matkustajan menehtyessä yllättäen – mieshän ehti maksaa ateriansa, eikä kukaan tiedä mitä sille pitäisi tehdä.
Kyyhkysen katsominen on kuin kirjan avaamista satunnaisesti. Aluksi se hämmentää, mutta hiljalleen palapeli alkaa hahmottua. Jos ei tiedä mitä joillakin palasilla tekisi – aina vain parempi. Jossain Andersson varmaan nauraa itsekseen.