Kaksi espanjalaistaiteilijaa on tahoillaan ongelmissa: käsiä piirtävän kuvataiteilija Comazin malli ei halua jatkaa poseeraamista ja Ignacion tytär on koomassa autokolarin jäljiltä, mikä on vienyt säveltäjän inspiraation. Miehet lähtevät ratkomaan ongelmiaan kiertämällä Espanjaa, hakemalla inspiraatiota luostareiden maalauksista sekä muista taideteoksista. Erään luostarin edessä mystinen Tulimies kertoo totuuksia käsistä ja lähettää miehet matkallaan eteenpäin.
Kun Perussuomalaiset mainitsi puolueohjelmassaan ”tekotaiteellisen post-modernin” taiteen, tarkoitti se tätä elokuvaa. Kerronnaltaan Matka Edeniin on totaalista antielokuvaa, joka yrittää korvata sisällön puutteen viipyilevällä ja hitaasti liikkuvalla kameralla. Vaikka Espanjan maaseutu on kaunista katsottavaa, ei luontokuvaelmilla ole edes etäistä merkitystä tarinalle eikä sitä liiallisen toistonkaan avulla löydy. Tahdiltaan matelevat kohtaukset ovat monotonisia ja tylsiä, eivätkä toistuvat siirtymät niiden välillä auta asiaa.
Kertojana toimivan Ignacion monologit ovat muutamaa tarinaa edistävää repliikkiä lukuun ottamatta epäoleellisia, kömpelöitä sekä unettavia jaaritteluja, jotka eivät herätä mielenkiintoa. Kaksikon taiteen katseleminen ja analysoiminen on tylsää kuin mikä, vaikka yritystä valikoitujen taulujen taustalta paikoin löytyykin.
Kaikkein suurin ongelma on tapahtumien puute. Kahden miehen jaarittelu ja paikasta toiseen kävely tarvitsisi jotain jännitteitä toimiakseen, ei vain mielessä työstettäviä tunnetiloja, joista kertoja mainitsee.
Vaikka Espanja on tunnettu viinistään ja sitä elokuvassa nautitaan, ei kyseessä ole Suomen Sideways.
Muodollisesti elokuvaa muistuttava oodi tylsyydelle olisi rankasti terävöitettynä voinut olla kelvollinen maksimissaan kaksikymmentäminuuttisena lyhytelokuvana, mutta tunti ja neljäkymmentä minuuttia on jo tuskaa.
Mikael Helenius