Koomikko Tina Fey kynäili vuonna 2004 ilmestyneen, teinikomedioiden ehdottomaan aatelistoon vielä tänä päivänäkin kuuluvan Mean Girls -elokuvan, jonka pohjalta tuotettiin myöhemmin menestyksekäs Broadway-teatterimusikaali. Nyt ympyrä sulkeutuu, kun tuo kyseinen musikaali muovaantuu jälleen Feyn kynän alla takaisin valkokangasmuotoon.
Cady Heron aloittaa lukio-opiskelun kasvettuaan kotiopetuksen parissa Afrikassa. Oman paikan löytäminen uudessa, yllättävänkin hierarkisessa ja klikkitäyteisessä kouluympäristössä osoittautuu kinkkiseksi hommaksi; missä istua ruokatunnilla, keneen ihastua ja mitä laittaa keskiviikkoisin päälle, jos vaatekaapista ei löydykään mitään pinkkiä? Entä ovatko hänen todelliset ystävänsä lopulta räväkät Janis ja Damian vai suosituimmat plastiikkitytöt Regina , Gretchen ja Karen?
Mikäli alkuperäinen elokuva on selkeänä muistissa, on turha odottaa uuden Mean Girlsin tarjoavan juonellisesti yhtikäs mitään uutta katselusisältöä. Tarina kulkee lähes täysin suoraviivaisesti edeltäjänsä esittelemiä tutun turvallisia uomia, dialogineen kaikkineen. Joitain vitsejä ja elementtejä on toki jätetty myös pois, minkä vuoksi uusi versio ei tunnu yhtä massasta erottuvan särmikkäältä kuin edeltäjänsä. Uudistusta vanhaan haetaankin ennen kaikkea mukaan ympättyjen musikaalielementtien ja sosiaalisen median mukaan oton kautta.
Elokuvan laulut ovat suurelta osin ihan ok kuunneltavaa. Ne ovat pirteitä, rytmikkäitä ja heijastelevat hahmojen sisäisiä tuntemuksia sekä pohdintoja, mutta suurimman osan niistä unohtaa lopulta hyvinkin nopeasti. Disneyn Vaiana-tähti Auli’i Cravalholta löytyy edelleen erinomaista ääniosaamista Janisin roolissa, ja MCU:n Spider-Man-elokuvista tuttu Angourie Rice osoittaa osaavansa laulaa tarpeeksi hyvin selvitäkseen pääroolistaan Cady Heronina. Mutta show’n varastaa aivan ehdottomasti Broadway-esiintymisensä valkokankaalla uusiva Renée Rapp plastiikkien johtajana, Regina Georgena.
Rapp on selvästi koko elokuvan vahvin puoli ja sen todella huomaa, että tämä kyseisen platinablondin esittäminen on hänelle tuttua reviiriä. Hän tekee Rachel McAdamsin debytoimasta hahmosta ajoittain vieläkin uhkaavamman tuntuisen tylyttäjän ja ottaa voimakkaat laulunumeronsa myös horjumatta omakseen.
Uudelle Mean Girlsille ei välttämättä ollut mitään suuren suurta tarvetta, mutta nyt kun se on olemassa, sen katselee kuitenkin läpi ihan sujuvasti. Ei elokuva millään alkuperäisversionsa tasolle yllä – se jää enemmän genreään edustavan harmittoman perushömpän puolelle – mutta se herättää kuitenkin ajoittain mukavia nostalgisia tuntemuksia ja Reginan biisit kyllä varmasti löytyvät tämän jälkeen omilta soittolistoilta.
Ira Hurskainen