Francis Ford Coppolan suurtuotantoa suunniteltiin vuosikymmeniä. Coppola sai idean Megalopolisin tarinaan jo vuonna 1977. Hän halusi kertoa tarinan, jossa yhdistyisivät antiikin historia ja Yhdysvaltojen poliittinen tulevaisuus. Megalopolis-projektin kuvauksia oltiin jo useita kertoja aloittamassa, mutta aina tuli jotain tielle: Coppolan taloudelliset vaikeudet, WTC-iskut tai koronapandemia. Lopulta Coppola sai tuotannon käyntiin ja käytti siihen peräti 120 miljoonaa dollaria omia rahojaan vaurastuttuaan paitsi elokuvantekijänä myös viinitilallisena.
Megalopolis on mittava saavutus huhtikuussa 85 vuotta täyttäneeltä ohjaajalta, mutta katsojalle elokuva on aikamoinen koettelemus. Megalopolis on eeppinen tieteisdystopia, joka sijoittuu New Yorkia muistuttavaan metropoliin. Coppolan käsittelyssä kaupunki on eräänlainen Gotham Cityn ja muinaisen Rooman sekoitus.
Elokuvan keskushahmo on Adam Driverin esittämä arkkitehti, joka aikoo jälleenrakentaa kaupungin mystisen Megalon-materiaalin avulla. Valtaa pitävä konservatiivinen pormestari ei kuitenkaan ole suunnitelmasta kiinnostunut. Tästä alkuasetelmasta lähtee käyntiin reilut kaksi tuntia kestävä poliittisten salajuonien ja perverssien ihmissuhteiden sekasotku.
Visuaalisesti elokuva on komea: futuristiset näyt yhdistyvät Ben Hur -tyylisiin spektaakkelimaisiin kilpa-ajoihin ja dekadentteihin bakkanaaleihin. Kuvallisesta tykityksestä ei kuitenkaan jaksa innostua, koska Coppola ei ole saanut aikaan koherenttia kokonaisuutta. Elokuvassa on valtava määrä toinen toistaan kummallisempia sivuhenkilöitä, joita esittävät muun muassa Aubrey Plaza, Giancarlo Esposito, Shia LaBeouf ja Laurence Fishburne sekä Coppolan ikätoverit Jon Voight ja Dustin Hoffman. Kaikki joutuvat vain osaksi Coppolan hämärää visiota, jota katsoja joutuu haukotellen seuraamaan.
Megalopolis sai ristiriitaisen vastaanoton keväällä Cannesissa, vaikka sille löytyi ymmärtäjiäkin. Elokuva on sen verran hämmentävä kokonaisuus, että Coppolan oli vaikea saada elokuvaa teattereihin Yhdysvalloissa. Suomessakin Megalopolis oli jäädä vaille teatterilevitystä, kunnes pieni kulttuuriyhdistys ELKE otti sen ohjelmistoon.
Megalopolis onkin kummallinen tapaus myös kaupallisesti. On vaikea kuvitella, kuka tällaisesta elokuvasta innostuisi. Cinefiilit ja Coppola-fanit menevät Megalopolisin varmasti katsomaan, mutta heillä ei isoja teatterisaleja täytetä, eivätkä he välttämättä elokuvasta syty. Nuoret katsojatkaan eivät siitä todennäköisesti jaksa kiinnostua: Marvel/DC/Mahtisormukset-tyyliset digiefektit eivät siihen riitä, kun tarina on näin härö. Vannoutuneet scifiharrastajat ovat ehkä se oikea kohderyhmä, mutta tuskin Megalopolisista mitään Dyyni-elokuvien kaltaista ilmiötä syntyy.
Elokuvan toinen tähti tulee Coppolan kunnianhimoisista pyrkimyksistä, joita on pakko arvostaa, mutta onhan tämä eeppinen epäonnistuminen, jos mikä.
Jussi Huhtala