Kun rauta on kuumaa, silloin taotaan. Voisi kuvitella, että niin yleisö kuin kirjailijakin olisi jo kyllästynyt Mielensäpahoittajan maailmaan, mutta ilmeisesti luulo on väärä: Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan rakkaustarina (2022, WSOY) on jo 11. kirja, jossa vanha yrmy seikkailee, ja uudet Mielensäpahoittaja-kirjat ovat vuodesta toiseen myyntilistojen kärjessä.
Ei siis ole ihme, että elokuviakin tehtaillaan. Dome Karukosken ohjaama ja Antti Litjan tähdittämä Mielensäpahoittaja (2014) oli ensimmäinen ja hieman erilainen verrattuna Heikki Kinnusen tähdittämiin elokuviin. Tuntuu, että uudemmissa olennainen on tavoitettu: elokuvia ei ole puettu taiteen viittaan, vaan ne tehdään rehellisenä viihteenä. Haihattelua elokuvat eivät siitä huolimatta ole. Vakavammat teemat ovat läsnä kuin rypyt Mielensäpahoittajan otsalla, mikä tuo kepeisiin elokuviin substanssia.
Mielensäpahoittajan rakkaustarina poikkeaa jälleen edeltäjistään. Siinä missä Ilosia aikoja, Mielensäpahoittajassa (2018) uusi sukupolvi kohtaa vanhan ja Eskorttia etsimässä (2022) vie ulkomaille, uusimmassa elokuvassa nimensä mukaisesti rakastutaan.
Elokuvan alussa sankarimme kärrätään vanhainkotiin, josta änkyrä vain kävelee ulos. Hän kaipaa kotiinsa, vaikka ei pärjää siellä enää itsekseen samalla tavalla kuin ennen. Kauppareissulla hän tapaa hehkeän Saimin (Jaana Saarinen), joka vaikuttaa monin tavoin vastakohdalta: Saimi on liberaali, vapaamielinen, boheemi – ja vielä taiteilija.
Paperilla vastakohta kuulostaa väkinäiseltä ja turhan tarkoituksenhakuiselta, mutta Sami Keski-Vähälän nyanssirikas käsikirjoitus ja huippunäyttelijät Mika Kaurismäen varmassa otteessa onnistuvat välttämään pahimmat sudenkuopat.
Heikki Kinnunen nostaa Mielensäpahoittajan hahmon tasoa, mikä tekee elokuvasta hyvin pitkälle katsomisen arvoisen. Jaana Saarinenkaan ei missään tapauksessa jää varjoon, päinvastoin. Kaksikon kemia toimii. On suorastaan ihme, miksi Saarista ei nähdä isommissa elokuvarooleissa useammin. Mallikkaasti osansa tekee myös Ona Huczkowski, joka (luojan kiitos) sai pyyhittyä Hirttämättömien hiekan nopeasti harteiltaan.
Yhtenä aivanteemana elokuvassa on vapaus. Mielensäpahoittaja ja Saimi etsivät molemmat vapautta, mutta hyvin erilaisten arvojen pohjalta. Kumpikaan ei ole tottunut toisen elämäntyyliin, eikä yhteentörmäyksiltä voi välttyä. Voiko yhdessä kuitenkin olla vapaampi kuin yksin? Onko valinnanvapaus ihmisen oikeus vai kenties jopa velvollisuus?
Yksi Mielensäpahoittajan ansioista on se, että se muistuttaa ihmisten erilaisuudesta. Vaikka hahmoa voi pitää todennäköisesti keskivertokatsojaa konservatiivisempana (joskin samastuttavana sellaisena), öykkäri hän ei ole. Ihmisillä on erilaisia arvoja, jotka ovat karttuneet erilaisten elämänkokemuksien ja aikakausien myötä. Erilaisia näkemyksiä on syytä ymmärtää, vaikka niiden kanssa ei olisi samaa mieltä.
Ei ole ”meitä” ja ”teitä”. Olemme kaikki samaa ihmismassaa ja jokainen vuorollaan väärässä.
Jesse Raatikainen