Napapiirin sankarit -elokuvat ovat tähän mennessä olleet siinä mielessä kiitollinen kotimainen komedialeffasarja, että kevenevästä otteesta huolimatta sen huonoimmatkin hetket ovat olleet ”ihan ok” -tasoa. Napapiiri 4:n kohdalla mikään ei oikeastaan ole muuttunut, mutta samalla kaikki on muuttunut. Napiksista on tullut franchise, johon voi upottaa hahmoja ja tapahtumia sen mukaan, kuka Putous-sketsikisasarjan tähti sattuu olemaan vapaana ja millaisia tuotesijoittelusopimuksia on onnistuttu solmimaan.
Edellisten elokuvien pääosaa esittänyt Jussi Vatanen ei ole mukana, ja hänen esittämänsä Janne on kuollut kolmannen ja neljännen elokuvan välillä. Se pistää Jannen Inari-vaimoa esittävän Pamela Tolan ikävään tilanteeseen. Hänessä on aina ollut vanhanaikaista filmitähden karismaa, mutta nyt on roolikin vanhanaikainen. Edellisissä osissa miehiltä rotia peräänkuuluttaneen ja kolmannessa elokuvassa kunnon tarinakaaren läpikäyneen naisen ainut tehtävä on kehittää epämääräisiä tunteita uutta miestä kohtaan pelkästään sillä laiskalla perusteella, että he ovat elokuvan mies- ja naispääosissa.
Inarille on modernin naisen merkiksi annettu jonkinlaista ympäristötietoisuutta. Siinäkin ratsastetaan kaksilla rattailla, sillä vaikka tämänkertaisen seikkailun perusteena on tofun mainostaminen, tehdään tiedostavista arvoista vähän hassua ylilyöntipuuhastelua.
Heikki Ranta on ihan pystyvä sosiaalisesti kädettömänä Paavona, mutta jos ei seuraa Putous-sarjaa, hän on tuntematon suuruus. Olisi siis ollut mukavaa, jos hahmoa olisi taustoitettu ja perusteltu. Sama pätee Mikko Töyssyn esittämään Paavon Turo-ystävään.
Tola ja Töyssy näyttelivät vuoden 2022 syksyllä ensi-iltansa saaneessa Punttikomediassa. Elokuva osoittaa, että Pekko Pesonen osaa kirjoittaa hauskaa komediaa, mikä tekee Napapiirin sankarit 4:sta entistäkin käsittämättömämmän. Se toistaa aikaisempien osien maneereja, joissa metsästetään koko ajan sormien ulottumattomiin lipeävää aarretta, mutta nyt jokaisen irrallisen kohtauksen aikana lähinnä miettii, milloin niiden venytetty jaarittelu johtaa johonkin hauskaan. Spoileri: ei kertaakaan.
Pesosen tavoin ohjaaja Juha Wuolijoki on osoittanut pystyvänsä parempaan. Tunnetaanhan hänet erityisesti herttaiseksi suomalaiseksi jouluperinteeksi muodostuneesta Joulutarinasta.
Jos ei uusia tulokkaita hyödynnetä kunnolla, niin hukkaan menevät Inarin ohella muutkin tutut hahmot. Inaria vokottava Pikku-Mikko (Kari Ketonen) on aikaisemmin ollut toksisuudessaankin jotenkin kömpelön hellyttävä, nyt hän on vain paha. Eikä mennä siihen, miten myötähäpeää herättävän huono on Mikon ja Paavon sanan säilällä käyty loppubattle. Timo Lavikaisen Räihäsen ahdistuksessa olisi ollut aikaisempien Napisten hyödyntämää traagisuutta, mutta sekin jää lopussa takavasemmalta tulevaksi, saman tien unohdettavaksi tunnustukseksi.
Vaikka ei asiallisemmista teemoista välittäisikään, ei mukana tällä kertaa ole edes kunnollista tissi- ja kikkelihuumoria.
Jouni Vikman