Niin se käy

GENRE ENSI-ILTA 24.10.2014 TÄHDET

Vanhempi, yksinäinen ja kärttyisä mieshenkilö, joka ei tule toimeen ympäristönsä kanssa, mutta tarinan edetessä muuttuu. Kuulostaako tutulta? Varmasti, sillä aiheesta on maailmansivu tehty suosittuja tarinoita ja elokuvia aina Charles Dickensin Joulutarinan Ebenezer Scroogesta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaan, josta Dome Karukosken tekemä elokuva aiheuttaa kuhinaa elokuvateattereiden lippuluukuilla. Kaava näyttäisi näin ollen vedenpitävältä. Kun yhtälöön vielä lisätään tunnettu ohjaaja sekä pari viimeisten vuosikymmenten suosittua veteraaninäyttelijää, mikään ei voi mennä pieleen. Vai voiko?

Oren Little (Michael Douglas) on leskimies, joka suree muutama vuosi aikaisemmin kuollutta vaimoaan ja haikailee suuruuden aikojaan kiinteistövälittäjien kruunaamattomana kuninkaana 1990-luvulla. Vielä yksi iso kauppa, ja Oren pääsee muuttamaan erakoksi Vermontin mökkiinsä. Tuo viimeinen talokauppa on hänen oma kotinsa, joka on jäänyt liian suureksi hänelle itselleen. Oren on muuttanut omistamaansa pieneen talokompleksiin, josta hän saa itselleen vuokratuottoja. Samalla hän piinaa kärttyisyydellään naapureitaan, joista läheisin on niin ikään leskeksi jäänyt baarilaulajatar Leah (Diane Keaton).

Eräänä päivänä Orenin aikuinen poika Luke (Scott Shepherd) ilmaantuu takaisin isänsä maailmaan. Isä ja poika ovat vieraantuneet toisistaan vuosien varrella Luken entisen elämäntavan vuoksi. Nyt Luke on joutumassa suorittamaan lyhyttä vankilatuomiota ja tarvitsee jonkun huolehtimaan 9-vuotiaasta tyttärestään Sarahista (Sterling Jerins). Taas epämiellyttävä yllätys Orenille, mutta minkäs teet. Tästä alkaa varttuneen yksinäisen miehen kasvutarina.

Valtamediassa on kerrottu, että yli 50-vuotiaat ovat ruvenneet kuluttamaan elokuvateattereiden penkkejä entistä enemmän nostaen niin kutsutun vakavamman elokuvan katsojamääriä. Sen sijaan niin sanotuille heavy-usereille suunnatut megaelokuvat ovat jääneet tavoitteistaan. Suuntaus näkyy siten, että varttuneemmalle yleisölle on haluttu tuoda elokuvia yhä enemmän. Monet niistä ovat olleet laadukkaita tai ainakin siedettäviä. Mutta rimanalituksiltakaan ei voida välttyä, kun studiot heittäytyvät laskelmoiviksi. Ja juuri laskelmallisuus on usein kuolemansuudelma taiteessa. Siitä on kysymys entisen hienon elokuvantekijän, Rob Reinerin, uusimman suhteen.

Reinerin kulta-aika ohjaajana osuu 1980- ja 90-luvuille käsittäen muun muassa elokuvat Spinal Tap – Hei me rokataan (1984), Stand by Me – Viimeinen kesä (1986), Prinsessan ryöstö (1987), Kun Harry tapasi Sallyn (1989), Piina (1990) ja Kunnian miehiä (1992). Niiden jälkeen alamäki on lähtenyt jyrkkenemään.

On vaivaannuttavaa katsoa latteita ja pikkusieviä vitsejä, joilla pitäisi saada katsoja viihtymään tarinan ja sen henkilöiden parissa koko elokuvan keston ajan. Ja vielä sen jälkeenkin. Tarinaan on tungettu puolivillaisia, keskeneräisiä henkilöhahmoja ja nolostuttavia tilanteita, kun käsikirjoitusta ei ole ihan uskallettu viedä riittävän pitkälle.

Päähenkilön muutos tulee aivan liian helposti, eikä hän lähtökohtaisesti koskaan ollutkaan niin kovin paha. Tästä syystä muutos mukavaksi tyypiksi ei ole kovin kontrastinen ja on siis katsojalle melkoisen yhdentekevä. Hyville näyttelijöille ei ole suotu kovin paljon näyteltävää. Keaton tuntuu komediarooleissaan tekevän vanhetessaankin aina vain Annie Hallia. Myös Orenin pojantytär tuntuu 10-vuotta täytettyään suomalaisittain enemmänkin 5-vuotiaalta. Ärsyttävää.

 



Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa

Aiheeseen liittyvät elokuvat