Piirretyn Disney-klassikon lähes kuva kuvalta toteutettu fotorealistinen tietokoneversio tuntuu turhalta, mutta toisaalta vahva tarina ja hauskat hahmot kantavat uutuuttakin.

VAROITUS! Arvostelussa kerrotaan elokuvan pahiksen nimi. Jos et ole lukenut sarjakuvia tai haluat katsoa elokuvan tietämättä yhtään mitään, niin tervetuloa takaisin katselun jälkeen.

Jatko-osa on viihdyttävä mutta hurja pudotus erinomaisesta ykkösosasta. Maxin ja kavereiden seikkailut ovat edelleen hauskaa katsottavaa, mutta potentiaalia olisi ollut parempaan.

Ilmeisesti joitakin tarinoita ei ole tarkoitettu kerrottavaksi onnistuneesti muussa mediassa. X-Men-sarjakuvien Pimeä Feeniks -klassikko lienee yksi niistä. Vain päällisin puolin nimensä mukaista sarjakuvaklassikkoa mukaileva filmatisointi tuhlaa hienon tarinan ja hyvät hahmot oudon väsyneeseen nahisteluun.

Upeasti animoitu elokuva todistaa, että stop motion -animaatio oikein tehtynä on animaation paras muoto. Pölhön seikkailijan elokuva hauskuuttaa takuuvarmasti ainakin perheen pienimpiä.

Koulukiusaamisen vastainen ja yksilöllisyyttä ylistävä tarina onnistutaan typistämään mieleenpainumattomien laulunumeroiden paisuttamaksi lelumainokseksi.

Disneyn klassikkoanimaation näytelty versio liitää alkuperäisanimaation vahvuuksilla jopa yllättävän onnistuneesti ennakko-odotuksiin nähden, mutta paradoksaalisesti kärsii omaperäisyyden puutteesta ja aavistuksen liian pitkästä kestosta.

Riemastuttava, söpö ja viihdyttävä Pokémon-elokuva nousee videopelielokuvagenren kiistattomaksi ykköseksi.

Ranskalaisanimaatio ei nouse ulkoisesti tai sisällöltään Disney/Pixar-tasolle, mutta reippaan pikkupojan haaksirikko oudolle planeetalea toimii silti kevyenä selviytymisseikkailuna.

Vauhtia ja värejä pursuava mekastus sisältää paikoin pelottavien hahmojen ohella myös perhe-elämää koskettavia teemoja, jotka saattavat tuntua pienistä katsojista hyvinkin pelottavilta. Vanhemmat siis käyttäköön harkintaansa oman lapsen kyvystä käsitellä sellaisia – ja istukoon visusti jälkikasvun vieressä teatterissa.