Aladdin

GENRE , , ENSI-ILTA 22.05.2019 TÄHDET

Disneyn klassikkoanimaation näytelty versio liitää alkuperäisanimaation vahvuuksilla jopa yllättävän onnistuneesti ennakko-odotuksiin nähden, mutta paradoksaalisesti kärsii omaperäisyyden puutteesta ja aavistuksen liian pitkästä kestosta.

Tarinan pitäisi olla kaikille tuttu, vaikka ei olisikaan Disneyn animaatio- tai teatterimusikaaliversioita – tai niitä edeltäneitä moninaisia tulkintoja – nähnytkään: Aladdin on ollut yksi kuuluisimmista ja suosituimmista Tuhannen ja yhden yön tarujen satukertomuksista 1700-luvulta asti. Köyhä nuorukainen löytää toivomuksia täyttävän hengen asuttaman taikalampun ja käyttää sitä voittaakseen sulttaanin tyttären sydämen kieron velhon heittäessä kapuloita rattaisiin.

Kieltämättä vuoden 1992 jälkeen tarinaa on ollut vaikea ajatella nostamatta mieleen Disneyn animaatiostudion uuden kukoistuksen keskellä ilmestynyttä piirroselokuvaa, joka tienasi maailmanlaajuisesti yli 500 miljoonaa dollaria. Suomessakin sen näki yli 300 000 katsojaa. Nyt se on viimeisin Disneyn animaatiokatalogin liveversioinneista.

Ne ovat olleet valtavia taloudellisia menestyksiä, vaikka sarja on ollut epätasainen: Kenneth Branaghin ohjaama Cinderella: Tuhkimon tarina (2015) oli mainio, Bill Condonin vuoden 2017 näytelty näkemys Kaunottaresta ja hirviöstä sen sijaan kammottava. Aladdin osuu johonkin niiden väliin: sen vahvuus on lähes kuvasta kuvaan -uskollisuus alkuperäiselle animaatiolle ja sen hahmoille. Toisaalta se tekee elokuvan tarpeellisuuden muuna kuin franchisen jatkuvuuden takaajana hieman kyseenalaiseksi.

Se on kuitenkin vain akateemista pohdintaa, sillä värikkäänä viihteenä uusi Aladdin täyttää tehtävänsä. Animaation ystävälle tallella on kaikki klassiset kappaleet ja post-Frozen-yleisölle on aito ja alkuperäinen Alan Menken säveltänyt upouuden nuoren naisen voimaannuttamisjulistuksen.

Etukäteen uutuuden heikoimmalta lenkiltä tuntui Will Smith toiveita toteuttavan hengen roolissa. Robin Williamsin hengästyttävä suoritus alkuperäisanimaatiossa nostaa riman korkealle, eikä siitä paljon jäänyt jälkeen Vesa-Matti Loirin palkittu suomenkielinen suorituskaan. Lisäksi trailereissa henkiefekti vaikutti… hengettömältä, eivätkä asiaa auttaneet Smithin viime vuosien vähemmän onnistuneet leffavalinnat ja julkinen mökötys niiden pärjäämättömyydestä.

Siksi onkin ilo todeta, että Smith pelastaa elokuvan aina, kun se alkaa horjahdella. Hän on ehdottomasti koko hoidon keskipiste matkimatta Williamsia. Suorituksesta palautuu mieleen se kevyesti ja keskeytyksettä vitsaileva Smith, joka teki miehestä komediallisen toiminnan supertähden 1990-luvulla.

Tosin Smith saa aika paljon tilaa toimia, sillä nimihahmoa esittävä Mena Massoud on sympaattinen mutta ei järin karismaattinen sankari. Mikä pahinta, Marwan Kenzarin Jafarin pahuus on niin sisäänpäin kääntynyttä katkeruutta, että hahmo ei tunnu lähellekään niin pirulliselta ja pelottavalta kuin alkuperäinen.

Naomi Scott tuo prinsessa Jasmineen buffymaista pehmeuden ja kovuuden yhdistelmää ja onnistuu kasvattamaan jo animaatiossa auktoriteetteja ja perinteitä kyseenalaistavasta prinsessasta entistäkin vahvemman hahmon. Hän on Smithin ohella elokuvan toinen valopilkku rinnallaan palvelijattarena prinsessaa mainiosti komppaava komedienne Nasim Pedrad.

Disney on hakenut uusinnoille uskottavuutta nimiohjaajilla, ja Aladdinin ohjaajana toimii Guy Ritchie. Tosin elokuva on lähes kuva kuvalta -toisinto alkuperäisestä jo siinä määrin, ettei siinä näkyisi oikeastaan kenenkään ohjaajan kädenjälki. Ritchielle tuttuja elementtejä ovat lähinnä tanssi- ja toimintakohtausten rytmityksillä leikkivät hidastukset ja nopeutukset. Valitettavasti ne myös pistävät silmään.

En tiedä onko liikkeen digitaaliselle korjailulle omaa sanaa, mutta hahmo liikkuvat kuin autotunetettuina, mikä tuntuu järjettömältä. Jos kerran ei ole tarkoitus tehdä piirrosanimaatiosta tietokoneversiota, kuten 17. heinäkuuta ilmestyvä Leijonakuningas, niin miksi oikeiden ihmisten näyttelemistä on pitänyt sörkkiä digitaalisesti? Yhdistettynä green screen -lavasteisiin ja kirkkaisiin karkkiväreihin lopputulos on ikävän muovinen.

Kaikesta nipottamisesta huolimatta Aladdin pitää lapsenomaisen mielen otteessaan, vaikka on vaikea ymmärtää mistä siihen on siunaantunut puoli tuntia lisää kestoa alkuperäisen toimivan tiiviiseen puolitoistatuntiseen. Liian aikuiset ja kyyniset älköön vaivautuko!