Ensimmäisen Kung Fu Pandan sekä Paavo Pesusieni elokuvan ohjanneen Mark Osbornen uutukainen, Pikku prinssi, on uljas ja erikoinen ilmestys. Elokuva perustuu ranskalaisen Antoine de Saint-Exupéryn vuonna 1943 julkaistuun samannimiseen pienoisromaaniin. Pikku prinssi on kaikkien aikojen käännetyin ranskalainen kirja, ja tarina on tuttu niin lapsille kuin aikuisillekin. Vaikka kirjaa pidetään lasten satuna, on siinä syvempikin taso, jolta voi löytää erilaisia opetuksia ja pikkukivoja elämänfilosofiallisia neuvoja. Pohjimmiltaan satu kuitenkin kritisoi täysikasvuisten maailman tyhmyyttä: kenenkään ei tulisi kasvaa aivan liian aikuiseksi, aina on aikaa taikuudelle ja pienille ihmeille.
Elokuva ei kuitenkaan seuraa kirjan tarua aivan suoraan, vaan käsikirjoittajat Irena Brignull ja Bob Persichetti ovat tuoneet äidin (äänenä Rachel McAdams), pikkutytön (Mackenzie Foy) sekä heidän hieman höperön naapuripappansa (Jeff Bridges) luomaan tarinaan modernimman, nykyaikaiselle katsojalle helpommin samastuttavan kerroksen. Aina kun itse kirjan satua kerrotaan, muuttuu elokuva ikään kuin vanhanaikaiseksi stop motion -animaatioksi. Äidin, tyttären ja vanhuksen kertomusta vie taas eteenpäin nykyaikainen, komean näköinen tietokoneanimaatio. Ratkaisu on toimiva, sillä näin katsoja pysyy helpommin aikakausia ja jopa aika-avaruutta halkovan tarinan mukana.
Pikku prinssi (ohjaajan poika Riley Osborne) tapaa matkallaan erilaisia ihmistyyppejä, stereotypioita ja ihmismielen eri ilmentymiä, jotka edustavat pahaa aikuisuutta. Hahmojen ääninä kuullaan kovatasoinen näyttelijäjoukko. Mukana ovat muun muassa Benicio Del Toro, James Franco, Paul Giamatti, Marion Gotillard sekä Ricky Gervais. Kun Pikku prinssi yrittää selviytyä omassa satumaailmassaan, myös reaalimaailman pikkutyttö yrittää pärjätä elämässään, jota kontrollifiikki äiti pyörittää täyttääkseen omia unelmiaan. Aikuisten maailmaan ja turhuuksiin hukkunut yksinhuoltajaäiti on aivan liian kiireinen huomatakseen tytärtään. Vaikka äiti haluaisi tälle vain parasta, ei hän edes huomaa tytön alati kasvavaa yksinäisyyttä. Tytön elämän täyttää lähinnä äidin luoma sadistinen opetussuunnitelma, jota tyttö joutuu seuraamaan orjallisesti. Äidin toiveena on eliittikoulu, jonne kaikki perheet haluavat lähettää lapsensa.
Kaikeksi onnekseen tyttö tutustuu uuden naapurustonsa eksentriseen pappaan, joka tutustuttaa hänet Pikku prinssin erikoiseen taruun. Pian tytön ja prinssin tarinat punoutuvatkin keskenään, ja elokuva näyttää kuinka Pikku prinssin tarina on edelleenkin ajankohtainen. Elämme hektisessä maailmassa, jossa pienet ihmeet, lapset, tahtovat saada yhä vähemmän aikaa aikuisilta. ”Kasvaminen ei ole ongelma, unohtaminen on”, kertoo pappa yksinäiselle tytölle. Monimerkityksellinen lause tuntuu kertovan sen, mikä on aikuiselämässä niin ankeaa.
Pikku prinssi on viime vuosien kauneimpia animaatioita. Se edustaa anti-Hollywoodia kaikessa epäkaupallisessa komeudessaan. Filosofia, animaatio ja kaupallisuus eivät kulje käsikkäin. Pikku prinssi on samanaikaisesti aikuisten ja lasten satu, mutta pohjimmiltaan kuitenkin syvällinen taide-elokuva. Siten Pikku prinssillä ei ole varsinaista kohdeyleisöä, eikä olekaan ihme, että leffa pudotettiin Yhdysvaltojen teatterilevityksestä vain hieman ennen kaavailtua ensi-iltaa. Sitä kuitenkin toivoo, että edes pieni joukko elokuvataidetta rakastavia ihmisiä löytää tämän pikku jalokiven ainakin meillä.
On todellakin erittäin ikävä todeta, että Pikku prinssi ei saavuta ansaitsemiaan katsojamääriä. Se on hieman turhan älykäs lapsille, ja, niin ironista kuin se onkin, se on ehkä samalla liian lapsellinen aikuiskatsojille. Pikku prinssi on koulukirjaesimerkki väliinputoajasta, elokuvasta, jonka taiteellinen kunnianhimo ohittaa sen kaupallisuuden. Sen kohtalona on unohtua historian kirjoihin kuriositeettina, elleivät Netflixin katsojat sitten pelasta sitä. Aina on kuitenkin toivoa, myös Pikku prinssin suhteen. Käyttäkää aikanne viisaasti, tahtoo myös elokuva sanoa.