Renfield

Erittäin roiskuvan verinen (oikeasti!) kauhukomedia ammentaa Dracula-klassikoista ja kehittelee muutamia toimivia vitsejä. Näin hyvästä ideakokoelmasta ja mainiosta näyttelijäkaartista olisi silti pitänyt saada irti vielä vähän enemmän. (Ikäraja K-16)

14.4.2023 12:53
MAA VUOSI GENRE , ENSI-ILTA 14.04.2023

Robert Kirkman on käsitellyt tuttuja kauhu-, supersankari- ja scifilajityyppejä esimerkiksi sarjakuvissaan The Walking Dead, Outcast ja Invincible, joista kaikista on tehty myös tv-sarjoja. Kirkmanille on tyypillistä ottaa klassinen fantasia-aihe ja tutkia sitä nykymaailman näkökulmasta: miten tämän päivän ihmiset käyttäytyisivät, jos nämä olennot oikeasti olisivat olemassa. Tällä kertaa hän on kehittänyt idean elokuvaksi Bram Stokerin jo 1800-luvulla luoman vampyyrikreivi Draculan pohjalta.

Vuosikymmenten takaisesta yhteenotosta vampyyrinmetsästäjien kanssa edelleen toipuva Dracula piileskelee New Orleansissa. Myös kaupunki toipuu edelleen hurrikaani Katrinan vuonna 2005 aiheuttamista tuhoista, ja sen hylätyistä, ränsistyneistä rakennuksista onkin löytynyt oiva piilottelupaikka. Toipuakseen hirviö tarvitsee ihmisverta, mutta oikeanlaista on vaikea löytää nykyisessä, vaarallisessa maailmassa.

Elokuvan keskiössä onkin myös Stokerin kirjassa mainittu R.M. Renfield, joka ei nyt kuitenkaan ole sairaalaan teljetty mielipuoli, vaan Draculan palvelukseen aikoinaan astunut pystyvä nuorimies. Hänen tehtävänsä on toimittaa isännälleen tämän vaatimia ihmisuhreja ja muutenkin huolehtia oman napansa ympärillä pyörivän voimakkaan hirviön tarpeista. Ihmisten parissa liikkuva Renfield tiedostaa isäntäänsä paremmin maailman muutokset ja sen uudet uhat.

Elettyään Draculan säästeliäästi jakamien voimien ja hyönteisten syömisestä saamansa elinvoiman turvin jo vuosisadan verran Renfield on alkanut tiedostaa myös ihmiselämän arvon. Hän yrittää keksiä porsaanreikiä velvollisuuksissaan toimittaa verenimijälle ravintoa, mutta kohdattuaan passipoliisina toimivan Rebeccan hirviön kätyri alkaa elätellä toivoa oman ihmisyytensä takaisin saamisesta.

New Orleansia julmuutensa pelotteella hallitseva Lobo-rikollisperhe on surmannut Rebeccan isän, ja oikeutta usein hallitsemattomastikin janoava nainen on tippunut poliisiorganisaation pohjalle käydessään toistuvasti vaikutusvaltaisten syyllisten kimppuun. Renfield törmää Rebeccaan, kun tämä kieltäytyy kuoleman uhallakin alistumasta rikollisille.

Voimiensa avulla Renfield pelastaa Rebeccan ja aloittaa kömpelön lähestymisen, vaikka nainen pitääkin oudosti pukeutuvaa miestä lähinnä vain todistajana, joka vihdoinkin uskaltaa puhua Loboja vastaan. Samalla sadistinen rikollisjoukko havahtuu uuteen voimatekijään kaupungissaan – ja Dracula tutustuu potentiaalisiin uusiin liittolaisiin, jotka ovat häikäilemättömämpiä kuin yhtäkkiä yllättäen pehmoksi heittäytynyt Renfield.

Renfield kumartelee lajityyppitietoisesti moneen suuntaan. Hauskana ideana Renfieldin ja Draculan kohtaaminen pohjustetaan alussa upottamalla hahmoja näyttelevät Nicholas Hoult ja Nicolas Cage Tod Browningin vuoden 1931 Dracula – vanha vampyyri -elokuvaan. Cagen olemus iskee silmää milloin Bela Lugosille, milloin Christopher Leelle, milloin Frank Langellalle. Onneksi hän on kuitenkin pääasiassa oma hillitön itsensä, ja rooli kuuluu selvästi niihin, joiden parissa leffoja välillä liukuhihnalta suoltavalla näyttelijällä on ollut hauskaa.

Harmillisesti kokonaisuus tuppaa jäämään kokoelmaksi kekseliäitä ideoita, hauskoja hahmoja ja tynnyrikaupalla verta roiskuttelevia yhteenottoja, joissa naamat ja raajat irtoilevat. Elokuvasta voisi löytää jotain teemoja vampyrismin ja ympärilleen tuhoa kylvävän rikollisuuden samankaltaisuudesta, mutta oikeasti Draculan ja Lobojen kohtaaminen ei oikein johda mihinkään. John Landis teki saman paremmin vuoden 1992 Bloody Marie – viettelevä vampyyri (kömpelöt suomennokset lienevät osa vampyyrien kirousta), eikä sekään kovin syvälle aiheeseen päässyt.

Näyttelijöissä ei sinänsä ole mitään vikaa, varsinkin Cage on mainiossa vedossa. Hoult on myös hyvä, vaikka tuntuukin välillä kanavoivan tahattomasti enemmän Hugh Grantia kuin Browningin elokuvan Dwight Fryea. Heidän yhteispelinsä myös toimii: kohtaus, jossa Dracula saapuu kovistelemaan omilleen lähtenyttä kätyriään, on elokuvan herkullisinta antia. Awkwafina on kuin tehty Rebeccan kaltaisiin kontrolliongelmaisiin rääväsuurooleihin, mutta välillä jokainen hahmo, etenkin Lobojen äiti/poika-johtotiimi (Shohreh Aghdashloo ja Ben Schwartz) tuntuvat kukin oman elokuvansa päähenkilöltä.

Välillä ei voi olla ajattelematta, kuinka paljon paremmin kokonaisuus toimisi, jos hahmot olisivat tähtien ääninäyttelemiä lego-hahmoja, kuten ohjaaja Chris McKayn tunnetuimmassa (ja parhaassa) leffassa Lego Batman elokuva. Renfield olisi voinut olla parempi, jos ohjaksissa olisi joku näyttelijäohjaaja ja jos Kirkman olisi tehnyt lopullisen käsikirjoituksen eikä luovuttanut tehtävää Rick and Morty -sarjan Ryan Ridleylle.

Renfield onnistuu toki saamaan aikaan pari toimivaa vitsiä päähenkilöiden toksisesta läheisriippuvuussuhteesta sekä vampyrismin myyteistä modernissa maailmassa, mutta pääasiassa tekijät tuntuvat luottavan siihen, että hauskinta on keksiä mitä erilaisimpia tapoja repiä ihmisiä kappaleiksi. Kieltämättä hauskaa sekin on, mutta ei se ihan koko elokuvaa kanna.

Jouni Vikman

Renfield -elokuvan traileri

Lisää luettavaa