A24 on tämän hetken kuumin elokuvabrändi. Studio on erityisesti kunnoustautunut kauhuelokuvien saralla ja onkin vastuussa mm. Ari Asterin Hereditary – Pahan perintö ja Midsommar – Loputon yö sekä Robert Eggersin The VVitch -elokuvien levityksestä.
Joten ei ihme, että A24 nappasi Rose Glassin kehutun Saint Maud -elokuvan levitysoikeudet tuoreeltaan Toronton elokuvajuhlilla. Saint Maud sopii brändin tyyliin kuin nakutettu ja on yllättävän hurja elokuvakokemus lyhyestä kestostaan huolimatta. Elokuvassa kipu on yhtä hurskauden kanssa ja Glass rutistaa tästä kaiken irti luodakseen kauhukokemuksen, joka tunkeutuu katsojan sieluun asti.
Elokuvan alussa tutustumme nuoreen, hartaaseen Maudiin, joka työskentelee hoitajana entiselle tanssijalle ja koreografille Amandalle, joka on kuolemassa syöpään. Amandan ego ei anna periksi syövän tuomille kivuille taikka itse kuolemalle, eikä Maud hyväksy Amandan hedonistisia tapoja. Hän ottaa tehtäväkseen pelastaa Amandan sielun ennen kuin on liian myöhäistä.
Saint Maud on elokuva, jonka tunnelmaa ja teemoja on vaikea tiivistää muutamaan lauseeseen, sillä se vuorotellen viettelee ja shokeeraa katsojaa. Elokuva yhdistelee uskonnollista, psykologista ja eksistentialista kauhua vaivattomasti, ja onkin vaikea uskoa Saint Maudin olevan Glassin ensimmäinen pitkä elokuva. Kyseessä on harvinaisen varma ja loppuun hiottu kokonaisuus, joka huipentuu elokuvan järkyttävään, hurmokselliseen viimeiseen kohtaukseen.
Morfydd Clark ja Jennifer Ehle tekevät hienoa työtä Maudin ja Amandan rooleissa. Ehle hehkuu valovoimaisuutta ja elämänhalua pettävässä, kuolevassa kehossa ja näyttelijätär heittäytyy rooliinsa ihailtavasti ja nojaa vahvasti myös Amandan epämiellyttäviin piirteisiin. Elokuvan tähti on kuitenkin Clark, jonka käsissä Maud on monimutkainen ja mielenkiintoinen hahmo, jonka uskonnollinen fanaattisuus on yhtä vangitsevaa kuin se on luotaantyöntävää.
Elokuvan keskiössä on Maudin ja Amandan ystävyys; molemmat naiset kaipaavat tarkoitusta elämälleen. Siinä missä Maud haluaa pelastaa Amandan, Amanda haluaa opettaa Maudia elämään. Saint Maud on kuitenkin Maudin tarina, mutta se ei koskaan hyväksy Maudin näkökulmaa ja ylenpalttista hengellisyyttä, joka elokuvan loppua kohden muuttuu vaaralliseksi maniaksi, totuutena, vaan antaa yleisön ymmärtää Maudin todella uskovan Jumalan puhuvan hänen kauttaan.
Tämä tekee Maudista traagisen mutta myös sympaattisen hahmon. Glass sortuu ajoittain säälimään Maudia, mikä hieman nakertaa muuten niin vahvaa ja pelotonta elokuvaa.
Glass kiristää elokuvan otetta vihjaamalla Maudin traumaattiseen menneisyyteen, erityisesti työpaikalla sattuneeseen, kovin veriseltä näyttävään tapahtumaan. Saint Maud on elokuvana mysteerinen ja eteerinen, eikä se tarjoa vastauksia kaikkiin esittämiinsä kysymyksiin. Ehkä juuri tässä piilee Saint Maudin taika.
Elokuva on lähestulkoon täydellinen, mutta se on kovin lyhyt. Vaikka se toimii erinomaisesti näinkin, Glassilla on niin hyvä ote elokuvan kammottavaan ja sensuelliin tyyliin, että tätä olisi katsonut enemmänkin. Lisäksi elokuva tuntuu ajoittain rinnastavan Maudin fanaattisuuden mielenterveysongelmiin mutta ei kuitenkaan ehdi pureutua siihen sen enempää.