Sen edestään löytää on realistinen dokumentti poliisityön arjesta nyky-Suomessa.
John Websterin ohjaama dokumentti tarkastelee poliisin työtä henkiseltä kannalta – miten asiakaspalvelutyötä tehdään, miten oma henkinen kantti kestää, ja mitä apuneuvoja työssä eteen tulevien tilanteiden käsittelyyn löytyy. Dokumentti antaa Suomen poliisivoimille monet kasvot. Se seuraa erityisesti nuoren naisen, Riikan, vaiheita poliisikoulussa ja Salon poliisilaitoksella työharjoittelussa, mutta mukana on myös nuorempien ja vanhempien konstaapelien, sekä juuri eläkkeelle lähdössä olevan poliisin ajatuksia. Monen viesti on, että työn hoitamiseksi hyvin on toisaalta kovetettava luonteensa, ja toisaalta sallittava itselleen voimakkaatkin tunteet. Itkeä saa ja pitää. On kestettävä usein tylsääkin työtä, joka koostuu tien poskessa seisomisesta tutkan kanssa, kotihälytyksistä, joissa tyynnytellään itkevää vaimoa ja väkivaltaista miestä, tai kännipartioista, joissa korjataan putkaan sammuneet ja sekaiset omissa liemissään marinoituneet asiakkaat. Tylsän aiheen kuvauksesta johtuu se, että katsojankin on kestettävä välillä tylsääkin dokumenttia.
Websterin tarinan kaari on kirkas ja sen kuljetus kronologista. Kuvaus on etenkin hämäräkohtauksissa harmillisen tummasävyistä, realistista. Lavastuksen makua ei ole. Päähenkilöt ovat hyvin esillä ja saavat sanottua asiansa. Elokuva dokumentoi puhtaasti, ei lähde arvostelemaan, ovatko poliisien asiakkaat hyviä vai pahoja. Pikkukaupungin poliisien arvomaailma käy selväksi, eikä seassa ole yhtään elämäänsä tai työhönsä kyllästynyttä. Kahvihuoneturinoista aistii hyvän työtoveruuden ilmapiirin ja sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumisen.
Koska dokumentti on faktaa eikä fiktiota, sisältö on ajoittain fiktioelokuvaa järkyttävämpää. Sen edestään löytää -dokumentissa on keveästä yleistunnelmastaan huolimatta häiriinnyttävä kohtaus, jossa poliisi kertoo, mitä vauvan vanhempi teki lapselleen. Vaikka mitään ei näytetä, vain sanoja käytetään, lapsetonkin katsoja järkyttyy ja muistaa kohtauksen ikänsä.
Sen edestään löytää on rytmiikaltaan selkeä, seesteinen ja rauhoittava, kuten päähenkilönsäkin. Dokumentissa ei ole minkäänlaista lööppitavoittelua, ja siitä on turha hakea poliisityöhön kuuluvaa, mutta harvinaisempaa selvittelykeikkaa, kuten rituaalimurhia, karmeita ruumislöytöjä, ketjukolareita, pommiattentaatteja, salapoliisityötä tai luotien väistelyä. Millainenhan dokumentista olisi tullut, jos sen tekijänä olisi ollut Michael Moore? Tai pääosassa Nina Juurakko?