Myönnetään: seurasin HBO:n Sinkkuelämää-televisiosarjaa aikanaan yhtä säännöllisesti kuin osallistuin yleisen kirjallisuustieteen luennoille yliopistolla. Pidin hyvin rytmitettyä, ronskin huumorin sävyttämää sarjaa vapauttavana, oivaltavana viihteenä ja hyväksyttävänä keinona saattaa itsensä kerran viikossa sokerihumalaan hampaiden terveyttä vaarantamatta.
Mutta kun sarja neljä vuotta sitten päättyi, en voi sanoa jääneeni kaipaamaan tirkistyksiä newyorkilaisnaisten kuluttamiseen, pariutumiseen ja juoruamiseen keskittyvään elämään. Mielessäni Carrie (Sarah Jessica Parker), Samantha (Kim Cattrall), Charlotte (Kristin Davis) ja Miranda (Cynthia Nixon) olivat kävelleet kummallisissa design-asuissaan Manhattanin auringonlaskuun lopullisesti.
Mutta vielä mitä. Sex and the City – Sinkkuelämää-elokuvassa naissankarimme kävelevät, lounastavat, itkeskelevät, juopuvat ja riemastuvat käsittämättömissä hepenissään kuten niin monta kertaa aiemminkin. Kaikki ei kuitenkaan ole kuten ennen, sillä sarjaa kantanut aito tunne ja ilo loistavat poissaolollaan. Ja missä on hikinen, estoton seksi?
Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut myös televisiosarjan tekoon tiiviisti osallistunut Michael Patrick King. Pitkän elokuvan muoto näyttää olleen puolen tunnin jaksoihin tottuneelle kirjoittajalle liikaa. Sex and the City – Sinkkuelämää alkaa kyllä napakasti, mutta elokuvan viimeiset kaksi tuntia etenevät yhtä vaivatta ja sulokkaasti kuin korkokenkiin pakotettu humalainen teinipoika.
Ikävä kyllä elokuvan suurin ongelma ei ole se, että siitä uupuu sekä sujuvuutta että sarjalle tyypillistä suloisenkatkeraa keveyttä. Vastenmielisintä elokuvassa on sen häpeämätön, selittämätön pinnallisuus. Merkit, nimet ja näkyvyys merkitsevät Manhattanilla enemmän kuin koskaan.
Mutta samalla kun elokuva hihkuu, hälisee ja näyttää upealta, on neljänkymmenen paremmalle puolelle ehtineissä naishahmoissa uudenlaista vakavuutta ja surumielisyyttä. He näyttävät viimein sisäistäneen ajatuksen, että valinnan mahdollisuudet hupenevat samaa tahtia kuin vuosia kertyy. On eri asia antaa sydämensä murtua keski-iässä kuin kaksikymmenkesäisenä.
Sinkkuelämää-sarjassa naisten omaehtoisuus tuntui raikkaalta, jopa esimerkilliseltä, mutta elokuvassa etenkin Samanthan hahmolle riippumattomuudesta näyttää tulleen kireä, neuroottinen pakko. Kun hänen ystävättärensä kypsyvät tinkimään tilastaan, ajastaan ja omastaan rakkauden vuoksi, viisikymppinen ikisinkku jatkanee tarinaa suuntaamalla kiireen vilkkaa kiinteyttämään parisuhteen turvottamaa vatsaansa kiikarissaan seuraava tiukkakankku.