Sorjonen: Muraalimurhat

Sorjosen pitkä elokuva jättää käyttämättä tilaisuuden nousta huippurikoselokuvien sarjaan. Se kaatuu heikkoon rytmiin, huonosti sommiteltuihin tarinankäänteisiin ja omaan nokkeluuteensa.

27.10.2021 14:32
MAA VUOSI GENRE , ENSI-ILTA 27.10.2021

Tunnemme rikostutkija Sorjosen (Ville Virtanen) samannimisestä tv-sarjasta, jota on tehty kolme tuotantokautta. Sarjassa Sorjonen on Keskusrikospoliisin huippurikostutkija, joka muuttaa perheineen Lappeenrantaan ja alkaa työskennellä paikallisen poliisilaitoksessa toimivassa vakavien rikosten erikoisyksikössä.

Saimaan rannalla sijaitsevassa leppoisessa lihapiirakoistaan ja humpasta tunnetussa kesäkaupungissa alkaa tapahtua murhia kuin Agatha Christien idyllisessä pikkukylässä, ja tutkijat joutuvat koville. Nerokas mutta mielenlaadultaan omalaatuinen Sorjonen selvittää omintakeisilla metodeillaan murhat tuosta vain, ja iloinen elo kaupungissa voi jatkua. Aina seuraaviin murhiin saakka.

Sarja oli kuulemma suuri menestys ja sen ylistyslaulua laulettiin aina ulkomaita myöten. Ehkäpä juuri valtaisa ulkomainen elokuvalevitys mielessä oli nyt pitkän rikoselokuvan vuoro.

Sarjan rikostutkimusten primus motorit Sorjonen sekä Suomen poliisin ja Venäjän turvallisuuspalvelun välillä liikkuva Lena Jaakkola (Anu Sinisalo) ovat kumpainenkin poissa virantoimituksesta. Sitten Pasilan rautatieaseman läheisyydestä löytyy Suomen tunnetuimman sarjamurhaaja Lasse Maasalon (Sampo Sarkola) kasvot ja teksti: ”Tehdään maailmasta parempi paikka”. Sosiaaliseen mediaan ilmestyy itsensä Tuomariksi nimeämän henkilön äänestys, jossa voi nimetä valittujen henkilöiden joukosta ne, joita ilman maailma olisi parempi paikka. Äänestyksessä esiintyviä henkilöitä alkaa löytyä kuolleina.

Poliisi ei näytä tulevan toimeen ilman Sorjosta, ja hänet pitäisi saada takaisin remmiin, vaikka ei ole täysin työkykyinen. Ei muuta kuin jahti käyntiin! Maasalo on myös mukana tarinassa, vaikka kiven sisällä pitkää tuomiota istuukin.

On totta, että jos rikoksia selvittelevä henkilö on liian siloiteltu ja vailla inhimillisiä vajaavaisuuksia, ei hän ole erityisen kiinnostava. Esimerkiksi Rex Stoutin salapoliisi Nero Wolfe ei koskaan poistunut asunnostaan. Sherlock Holmes tasoitti tylsyyttä kokaiinilla ja Silta-sarjan sosiaalisesti rajoittunut Saga Norén (Sofia Helin) löytyi autismin kirjolta.
Ruotsalais-tanskalainen Silta (2011–2018) ja tanskalainen Rikos (2007–2012) nostivat tv:n puolella nordic noiria maailmanmaineeseen.

Suomessakin on pitkät perinteet tutkijavetoisen rikossarjojen suhteen, joista Harjunpää- ja Maria Kallio -filmatisoinnit käyvät hyvistä esimerkeistä. Mutta kun muut Pohjoismaat kävivät edellä ja heistä niin maailmalla pidettiin, piti meidän seurata perässä.

Tähän vastasi Sorjonen, joka täytti genren vaatimukset: tapahtumapaikka on joko hyvin etäinen tai muuten eksoottinen, kerronta on hidasta, graafisesti esitetyt rikokset ovat hyvin raakoja ja niiden tutkija on omalaatuinen.
Televisiossa Sorjonen tapahtuu Lappeenrannassa, ei siis Helsingissä, Turussa tai Tampereella. Yksi tarina on kahden jakson mittainen, surmat ovat kekseliään raakoja ja Sorjonen tosiaan on outo. Samalla pitkänä draamankaarena juoksutetaan Sorjosen yksityiselämän haasteita ja suhdetta muuhun tutkijaryhmään.

Elokuvassa ollaan siirrytty pois Lappeenrannasta määrittelemättömämmille tapahtumapaikoille. Se ei paranna tai heikennä tarinan kiinnostavuutta. Elokuvan ongelmat ovat muualla. On täysin makuasia, pitääkö Virtasen tavasta näytellä Sorjosta. Itse olen kokenut sen alusta saakka vaivaannuttavaksi seurata ja myötähäpeää aiheuttavaksi. En edes arvuuttele, mitä mielen tai neurologian häiriötä hänen pitäisi ilmentää, koska en ole psykiatri, mutta hän on astunut reilusti karikatyyrin puolelle joko oma-aloitteisesti tai ohjaajan näkemystä toteuttaen. Se syö valtavasti uskottavuutta, ja samoista aineksista on tämäkin soppa keitetty.

Elokuvana tarinan kesto on jopa kahta tv-jaksoa pidempi, mutta silti moneen suuntaan osoittavan kudelman lankojen päät solmitaan yhteen todella hätäisesti ja logiikan vastaisesti. Monisyisyys johtuu dramaturgillisesti siitä, että katsoja halutaan ohjata Sorjosen mukana väärille raiteille, jotta loppu olisi yllättävämpi. Samalla juuri se on tarinan heikkous. Sääli, sillä pelimerkkejä vastata kysyntään olisi ollut tarjolla, mutta nyt ei vain osunut kohdilleen.

Hannu Liekso

Sorjonen: Muraalimurhat -elokuvan traileri

Lisää luettavaa