Step Up 2 The Streets

22.6.2008 00:00
    MAA VUOSI GENRE ENSI-ILTA

    Neljän tähden tanssia yhden tähden juonella. Kun laittaa sormet korviin, kun puhutaan, ja avaa kaikki aistit, kun tanssitaan, saattaa elokuvasta pystyä nauttimaan. Ja tämän filmin jälkeen on päästävä tanssimaan.

    Turpa tukkoon ja tanssi! Jos tämä elokuva olisi dokumentti, se olisi neljän tähden taidonnäyte. Mutta voi miksi tanssielokuvan täytyy olla teinielokuva? Ja teinielokuvan kömpelö kliseekokoelma? Step Up 2 The Streets on upea tanssielokuva ja karmea nuortenelokuva. Kannattaisi lopettaa yrittämästä tehdä uusiksi dirtydancingit, famet ja salsat. Etenkään niiden juonista ei kannata ottaa mallia.

    Step Up -elokuvalle (2006) teemallista jatkoa oleva filmi kertoo nuoresta tyttöankanpojasta, kun Step Up keskittyi poikanäkökulmaan. Jälleen on kyse rakkaustarinasta, isoksi kasvamisesta ja rohkeudesta olla mitä on, ympäristön vaateista viis. Tärkeitä asioita, mutta käsitelty Jon Chun ohjauksessa aivan liian paksun alleviivaustussin kera.

    Yksi pojo putoaa pois onnettomasta ja jo alussa aavistettavasta juonikyhäelmästä, joka on oikeastaan kokonaan turha. Elokuva olisi parempi jopa ilman juonta. Toinen piste pakenee dialogista, joka on useaan otteeseen järkyttävän naiivia ja noloa sokeripalapaatosta.

    Antaisivat tanssin puhua! Sillä kun tanssikohtauksiin päästään, ne kolahtavat. Vaikkei street dancen genre olekaan Suomessa sellaista kulttuurista pääomaa kuin Yhdysvalloissa, koreografien tekninen taitavuus mykistää. Asiantuntijat löytänevät parantamisen varaa, mutta maallikon jalka vispaa ja perä pyörähtelee penkillä. Kun dialogi katkeaa, rytmi alkaa sykkiä ja juonelta saa hengähdystauon, uskaltaa elokuvalle melkein antautua.

    Kerrotaan se juustoinen juoni. Paljon menettänyt baltimorelainen Andie (Briana Evigan) kuuluu pahamaineisen lahjakkaaseen tanssiryhmään nimeltä 410. Joutuessaan vastoin tahtoaan konservatiivisen kunnolliseen Maryland School of the Arts -tanssikouluun tyttö saa kenkää ryhmästä ja masentuu. Vaan kuinka ollakaan, komea tanssikoulun poju Chase (Robert Hoffman) uskoo Andien katutyttötyyliin, ja yhdessä he keräävät uuden steet dance -salaseuran koulun sisältä. Hyljeksityt nörtit ja muut kaltoin kohdellut alkavat valmistautua suureen Streets-tanssikisaan, jossa päävihollinen on ryhmä 410. Ja koska elokuva voitti MTV Movie Awards’in Best Kiss -kategoriassa, on oletettavaa, että sutinaa syntyy tytön ja pojan välille.

    Elokuva tarjoaa kaksin käsin stereotypioita samastuttaviksi: rikas, komea poika, hylätty, kaunis tyttö, hassu nörtti, ulkomaalainen, seinäruusu, liimaletti, hammasongelmainen, jätetty tyttöystävä, uskollinen ystävä, kova kingi, äksy akka, ymmärtävä aikuinen, ymmärtämätön aikuinen… Kerää koko sarja!

    Mutta lahjakkuutta elokuva eittämättä esittelee. Biittiä, breikkiä, rytmiä, vauhtia, kuviota ja kunnianhimoa. Päänäyttelijät tanssivat suurimmaksi osaksi itse, mikä selittää näyttelijänlahjojen kehnoutta: ei liikaa taitoa yhdelle ihmiselle. Kohokohtina nähdään myös yllättävä siirtyminen latinotahteihin sekä elokuvan aloittava hieno metrokohtaus. Yksi sellainen koko filmikelan mittaisena, kiitos.

    Lisää luettavaa