Family Guy -sarjasta tutun Seth MacFarlanen esikoisohjaus Ted (2012) oli eloisa, rivon huumorin ilotulitus, jossa tekijätiimi onnistui yhdistämään kasvudraaman härskin äijähuumorin kanssa. Eläväksi muuttunut lelunalle Ted (äänenä MacFarlane itse) laukoi rivouksia ja poltteli pilveä siihen malliin, että kulttistatus oli pian saavutettu. Nyt julkaistava jatko-osa Ted 2 ei kuitenkaan yllä ykkösosan tasolle.
Elokuvan alussa Tedin avioliitto ja perhehaaveet überblondi Tami-Lynnin (Jessica Barth) kanssa kaatuvat lakiin, joka mieltää pörröisen antisankarin esineeksi henkilön sijasta. Rääväsuu ryhtyykin oitis oikeustaisteluun henkilöstatuksen voittaakseen. Apujoukkoina hääräilevät nallen bestis Johnny (Mark Wahlberg) ja hauskasti nimetty asianajaja Samantha L. Jackson (Amanda Seyfried), mutta onnistuuko kolmikko tavoitteessaan, kun vastassa on psykopaatti Donny (Giovanni Ribisi), joka ykkösosan tavoin haluaa anastaa Ted-nallen itselleen?
Pilvi palaa samalla, kun nalle ja aikamies hölmöilevät ja julkkikset vilistävät cameo-rooleissaan, mutta jokin elokuvassa ei oikein toimi. Se yhdistelee genrejä musikaalimaailmasta oikeussalidraamaan ja lainaa huumoria klassikkoelokuvista Breakfast Clubista Jurassic Parkiin, mutta elokuvan sisimmässä pyristelevä, äijähuumorille perustuva kaverikomedia ei pääse oikeuksiinsa kaiken muun seassa.
Huumori onkin parhaimmillaan silloin, kun se ammentaa nimenomaan Tedin ja Johnnyn ystävyydestä. Kaverukset pelleilevät spermapankissa, heittelevät omenia rehtien lenkkeilijöiden niskaan ja huutelevat törkeyksiä improklubilla, ja silloin katsojien nauruhermoja koetellaan kiitettävästi. Aika ajoin elokuvan huumori kuitenkin tuntuu tönköltä ja vanhentuneelta, ja tv:n tilannekomediatyyppiset, laskelmoidut naurutauot paistavat läpi, kun kukaan yleisössä ei naura. Elokuvan tasokin tuntuu vaihtelevalta: se alkaa verkkaisesti ja etenee hitaasti, mutta loppua kohden kokonaisuus paranee, tahti kiristyy ja käänteet nopeutuvat.
On sanomattakin selvää, että elokuvan huumori tulee jakamaan yleisöä. Sitä revitään terrorismista, homoista, seksistä ja ennen kaikkea huumeista, eikä hauskuus taatusti välity kaikille katsojille. Tämä ei ole kukkahattutätien tai lasten elokuva mutta ei se välttämättä sovi kaikille poliittisen epäkorrektiudenkaan ystäville, sillä ensimmäinen elokuva löi tätäkin enemmän riman alta.
Ted 2 kärsiikin tyypillisestä jatko-osasyndroomasta: se ei yksinkertaisesti ole yhtä hyvä kuin edeltäjänsä. Elokuva onnistuu kuitenkin loppujen lopuksi kääntämään tahmaisen tarinansa tyydyttäväksi, joskin epätasaiseksi viihdepaketiksi.