The Grudge

/ GENRE ENSI-ILTA 10.01.2020 TÄHDET

Komiteatyöltä vaikuttava verinen mutta tylsä pelottelu kuljettaa rinnakkain liian monta tasa-arvoista tarinaa samasta kirotusta talosta.

1990-luku ja 2000-luvun alku olivat japanilaiskauhun kulta-aikaa, ja sikäläisiä kauhuhittejä tehtiin paljon uusiksi Hollywoodissa. Laadukkaimmat ja tunnetuimmat ovat Ringu- ja Ju-on-sarjat, jotka länsimaissa kääntyivät sarjoiksi Ring ja The Grudge.

Yhä halvemmiksi ja huonommiksi käyneitä sarjoja on tekohengitetty viime vuosina todennäköisesti pääasiassa todennäköisesti vain, jotta franchiset pysyisivät hengissä edes miten kuten. Vuoden 2017 Rings yritti päivittää kirotun videon someaikaan heikoin lopputuloksin, mutta tuore The Grudge asemoituu rinnakkaisteokseksi vuosien 2004 ja -06 amerikkalaispäivityksille alkuperäisistä japanilaispelotteluiksi, siirtäen saman kirouksen konseptin vain eri osaan Yhdysvaltoja.

The Grudgen alussa amerikkalaisnainen poistuu talosta Japanissa ja matkaa kotiinsa. Katsojan on joko vain hyväksyttävä elokuvan lähtökohdaksi, että ilmeisesti ko. talo on ollut kirottu ja nainen kantaa kirouksen mukanaan kotiinsa tai sitten on tunnettava vuosien takaiset elokuvat, jotta saa tapahtumille järkevän taustatarinan.

Joka tapauksessa naisen kodista tulee uuden kirouksen pesäpaikka, kuten saa huomata paikkakunnalle poikansa kanssa muuttava surullinen poliisinainen, joka ryhtyy tutkimaan autoonsa kuolleen naisen tapausta kokeneemman poliisiparinsa varoituksista huolimatta. Valitettavasti ohjaaja-käsikirjoittaja Nicolas Pesce ei luota kehystarinaansa, johon on saanut Andrea Riseborough’n ja Demián Bichirin kaltaiset hyvät ja karismaattiset näyttelijät.

Sen sijaan hän on kirjoittanut kirouksen maahansaapumisen ja elokuvan nykyhetken väliin parikin kummitustalon pauloihin joutuvan eri perheen tarinaa. Niitä sitten nähdään toistensa lomaan pätkittyinä, ja lopputulos on kyhäelmä tarina-aihioita, joiden tarkoitus on lisätä uhrien määrää ilman, että ne oikeasti rakentuisivat toisiinsa tai tukisivat toisiaan tarinallisesti.

Riseborough’n ja Bichirin ohella mukaan on saatu muitakin hyviä näyttelijöitä, joiden suoritus menee käytännössä hukkaan. Erityisesti siitä kärsii kummitustaloa myyvä John Cho, ja hukkaan valuvat Jacki Weaverin taidotkin. Tuntuu kuin heidät olisi saatu puhuttua johonkin aivan erilaiseen elokuvaan. Parhaiten kokonaisuuteen uppoaa Insidious-leffoistakin tuttu Lin Shaye, joka viihdyttää hölmöimmässäkin kauhukuonassa, mutta hänen tarinansa spoilataan alkumetreillä.

Gorea elokuvassa on kiitettävissä määrin, vaikka roisketta laimennetaankin tekemällä kaikesta verestä mustaa. Samoin kaikki äkkipelästykset on laimennettu pohjustamalla ne äärimmäisen itsestäänselvästi ja paikoin jopa pehmentämällä niiden leikkauksia. On kuin olisi haluttu tehdä ”aikuisten” efekteillä varustettu esiteinien pelotteluleffa.

Kun kirouksella ja sitä lietsovalla kummituksella ei ole mitään logiikkaa tai selviä sääntöjä (välillä ollaan kavereita, kaikkia säikytellään, osa tapetaan tuosta vaan, osa riivataan tappamaan tyyppejä, jotka eivät ole jalallaan astuneetkaan kummitustaloon…), ei kokonaisuudesta jaksa välittää. Hyvät lähtökohdat hukkuvat nopeasti tasapaksuun tylsyyteen sen verran tehokkaasti, että hukkaan heitetyt mahdollisuudet suorastaan raivostuttavat paikoin.

Bulkkikauhun kykenemättömyys kehittää jännitystä ja herättää pelkoa on kaikessa turhauttavuudessaan suorastaan outoa, sillä Pescen edelliset elokuvat ovat meillä Night Visions -festareilla nähty tunnelmallinen The Eyes of My Mother ja ongelmallisenakin kiinnostava visuaalinen psykopala Piercing. Todennäköisesti The Grudge onkin tuottajavetoinen komiteatyö. Harmi, sillä se olisi voinut olla Pescen läpimurto laajempaan tunnettuuteen, ja nyt se saattaa haudata hänen uransa.