The Sadness on nähty meillä valkokankailla jo aikaisemminkin. Se oli nimittäin keväällä osa Night Visions -festivaalin ohjelmaa Suomen alkaessa hiljalleen avautua teatterit hiljentäneestä koronasulusta. Sen juoni ensin hiljalleen ihmisten elämään hiipivästä ja sitten silmille räjähtävästä epidemiasta säväytti taatusti osittain myös asiayhteydestä johtuen.
Onneksi The Sadness on myös yhtä aikaa sekä tutun turvallista, erittäin roiskuvaa zombimenoa että omanlaistaan, hyvällä tavalla ahdistavan tunnelmallista toimintaa. Se siis toimii irrallaan ulkomaailman tautitilanteestakin.
Tuttua The Sadnessissa on käytännössä koko rakenne. Se keskittyy kahteen nuoreen rakastavaiseen, jotka eivät pahemmin kiinitä huomiota tiedotusvälineissä käsiteltyyn flunssaan verrattuun virukseen, jonka merkitystä viranomaiset vähättelevät, vaikka virologit pelkäävät sen mutatoituvan vakavia tartuntoja aiheuttavaksi. Kun pahimmat pelot sitten osoittautuvat aiheellisiksi, pariskunta on juuri eronnut ja loppuelokuvan ajan he pyrkivät eloonjäämisen ohella löytämään tiensä taas toistensa luo. Tahoillaan kumpikin törmää lukuisista zombielokuvista tuttuihin tilanteisiin ja uhkiin. Lopussa tietysti kohdataan taho, joka tietää epidemiasta enemmän kuin antaa ymmärtää.
Tässä vaiheessa on ehkä parasta mainita, että käytän ilmaisua ”zombielokuva” yksinkertaisuuden vuoksi. Lukijoiden joukossa on taatusti puristeja, jotka haluavat pitää erillään tartuntatautitoiminnan ja yliluonnollisuuteen viittaavat kävelevät kuolleet.
Käytännön tasolla eroa ei juuri ole, vaikka The Sadnessin hirviöt muistuttavat enemmän Danny Boylen 28 päivää myöhemmin -elokuvan raivotautisia ihmisiä kuin esimerkiksi The Walking Dead -sarjan tai George A. Romeron klassikkoelokuvien henkiin herääviä ruumiita. Tartunta saa aikaan aivan zombi-infektion mukaisen tarpeen hyökätä muiden ihmisten kimppuun. Mutta siihen liittyy vieläkin järkyttävämpi piirre.
Virus ei nimittäin tapa, eikä se aiheuta 28 päivää myöhemmin -elokuvan mieletöntä raivotautia. Se jättää tartunnan saaneen henkiin, mutta saa tämän luopumaan kaikista mahdollisista inhimillisistä estoistaan. Tuloksena on hirviö, joka tietoisesti haluaa toteuttaa julmimpia mielihalujaan toisia ihmisiä vahingoittaakseen.
Se tuo elokuvaan aivan uuden kauhun tason. Tartunnan saaneet tekevät hirmutekoja tietoisena niiden seurauksista. Joskus hillittöminä, joskus vaivihkaa uhkaa kasvattaen, uhrejaan sanallisestikin ahdistellen. Se tuo kauheuksiin ihastuttavaa arvaamattomuutta. Päähenkilöillä ei ole vastassaan aivottomia hirviöitä vaan kanssaihmisiä, tavallisia naapureita ja julkisissa liikennevälineissä vieressä istuvia tavallisia sukankuluttajia. The Sadness herättää henkiin kaikki tietoiset ja tiedostamattomat epäluulot, joita tunnemme heitä kohtaan.
Kierolla tavalla ihastuttavan kauhuelokuvan The Sadnessista tekee kuitenkin etenkin se, että myös katsoja on yksi niistä tavallisista naapureista ja sukankuluttajista, jotka hyvinkin voisivat kohdistaa kanssaihmisiin kaiken tuntemansa vihan ja julmuuden.
Se saattaakin selittää elokuvan nimen, jonka tekijöiden tarkoittama syy jää ääneen sanomattomaksi. Ehkä kaiken päällimmäisenä näkyvän verenroiskutuksen taakse kätkeytyvän omalaatuisen melankolisuuden syynä onkin juuri päähenkilöiden ymmärtämää sivilisaation loppu. Ehkä se, että tunnistamme sen itsessämme.
Tämä on se seikka, jota kauhuelokuvia nenän vartta pitkin katsovat eivät ymmärrä. Kyllä, kauhuelokuvat ovat päällisin puolin ällöttävyyksiä, joilla voimme turvallisesti ”toteuttaa” itseämme. Mutta samalla ne ovat kieroutuneita peilejä meistä itsestämme. Jos tekijät ovat voineet kuvitella tapahtumia, ne ovat meidän kaikkien sisällä.
Mutta ei, en suosittele, että kukaan kauhuelokuviin karsaasti suhtautuva haastaisi itseään The Sadnessin myötä. Se sisältää pidäkkeetöntä synkkyyttä, joka kylmää kauhufaniakin. Eikä se johdu vain erittäin, erittäin julmasta kuvastosta. Korkea ikäraja ei tällä kertaa todellakaan ole mikään mainoskikka.
Oma lukunsa on elokuvan takana oleva tarina, josta mielellään kuulisi lisää. Siinä missä japanilaiset ja viime aikoina varsinkin korealaiset kauhuelokuvat ovat luoneet uutta, kiehtovaa kauhukuvastoa, The Sadness on ainakin oman muistikuvani mukaan ensimmäinen näkemäni taiwanilainen roiskuttelu. Kaiken lisäksi sen on ohjannut ja kirjoittanut kanadalainen ensikertalainen. Ehkä juuri outo yhdistelmä tuo tuttuun kuvioon tuoreutta.
Jouni Vikman