Florian Zellerin Isä oli erinomainen elokuva, josta Anthony Hopkins ansaitsi oikeutetusti Oscar-palkinnon. Isä asetti katsojan dementiasta kärsivän miehen mielen sisälle, mutta Zellerin uudesta elokuvasta puuttuu juuri se väkevyys, joka teki Isästä niin vaikuttavan.
The Son, kuten Isä, perustuu Zellerin omaan näytelmään. Zeller ja Christopher Hampton ovat yhteistyössä muuttaneet näytelmän elokuvaksi, mutta siinä missä Isä oli haastava katselukokemus, The Son puhuttelee katsojaa hieman alentuvasti.
Hugh Jackman esittää Peteriä, joka on juuri saanut lapsen uuden, nuoremman vaimonsa Bethin (Vanessa Kirby) kanssa. Peterin 17-vuotias poika Nicholas (Zen McGrath) asuu äitinsä Katen (Laura Dern) kanssa, mutta taistelee mielenterveytensä kanssa. Katen pyynnöstä Nicholas muuttaa Peterin ja Bethin luokse, ja Peter joutuu kohtaamaan poikansa vakavan masennuksen.
The Son jatkaa Isästä tuttuja teemoja; Peter yrittää olla parempi isä Nicholakselle kuin hänen oma isänsä (Hopkins) oli hänelle, mutta isyys ei ole aina suora tai helppo tie. Peter yrittää löytää kultaisen keskitien isyyden, avioliiton ja töiden kanssa, mutta Nicholaksen ongelmat kasvavat ja Peterin on vaikea venyä joka suuntaan.
Vaikka The Son kertookin tärkeän tarinan, on se elokuvana parhaimmillaan keskinkertainen. Elokuva on täynnä kliseitä ja jättää ikävän maun katsojan suuhun. Sama tarina on kerrottu jo monta kertaa valkokankaalla ja paremmin, kuten esimerkiksi Manchester By The Sea -elokuvassa.
Jackman, joka on yleensä erinomaisessa vedossa ja erittäin taitava dramaattinen näyttelijä, on täysin eksyksissä Zellerin elokuvassa. Vaikka elokuvasta löytyy mielenkiintoisia, vaikeaselkoisia teemoja, kuten Peterin halu tukea uutta perhettään, Jackman ei osaa navigoida näitä johdonmukaisesti roolisuorituksessaan.
Vanessa Kirby ja Laura Dern ovat huomattavasti parempia rooleissaan. Molemmat ovat ihanan lämpimiä ja äidillisiä. Myös nuori Zen McGrath on vaikuttava mutta Zellerin ja Hamptonin käsikirjoitus ei tarjoa McGrathille mitään haastavaa. Elokuva keskittyy lähinnä tarjoilemaan vanhanaikaisia ajatusmalleja masennuksesta.
Zellerin ohjaus on myös heikkoa. Siinä missä Isä tuntui oikealta mestariteokselta, jossa kaikki elementit tukevat toisiaan, The Son on varsinainen sekamelska. Emme koskaan täysin ymmärrä Nicholaksen tunteita, mikä ehkä on Zellerin tarkoituskin, mutta se ei auta meitä ymmärtämään Peterin turhautumista tai tunteita.
Elokuvan loppu on myös raivostuttava ja siirappinen. Lopun tapahtumia on helppo enteillä jo elokuvan alkumetreillä, mutta koko elokuvan viimeisen kolmanneksen toteutus on silti latteaa ja pahimmillaan jopa hyvän maun vastaista. Mikäli Zeller olisi saanut enemmän irti aiheestaan, lopetuksen voisi ehkä hyväksyä, mutta The Son on elokuvana suuri pettymys.
Maria Lättilä