”Tarvitaan Kekkonen”, oli oikeustieteen professori Jukka Kekkosen tunnuslause vuoden 2019 eduskuntavaaleissa. Näin hän ainakin kameran edessä hahmottelee Annika Grofin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa dokumenttielokuvassa.
Toiset äänet kertoo vuonna 2009 säädetystä yliopistolaista, jonka tarkoituksena oli mahdollistaa yliopistojen säätiöittäminen ja omien pääomien kerääminen toimintaansa varten, ja sen vaikutuksista vuosia myöhemmin.
Tuolloin vallassa oli Matti Vanhasen (kesk.) toinen hallitus, ”sinivihreä” porvarihallitus, joka halusi tuoda raa’at liike-elämän lait yliopistomaailmaan ja näin vaarantaa niiden akateemisen vapauden sekä tutkimuksen ja opetuksen riippumattomuuden. Sittemmin yliopistojen kurimusta lisäsi toisen keskustalaisen pääministerin Juha Sipilän hallitus, nimenomaan menneinä aikoina sivistyksen nimeen vannoneen kokoomuksen yksityistämiskiimassa.
Elokuvan keskushenkilö on suomalaisen oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden nyttemmin eläköitynyt professori Kekkonen, joka päätti asettautua eduskuntavaaliehdokkaaksi sitoutumattomana SDP:n ehdokkaana ajamaan nimenomaan yliopistojen etua.
Muina seurattavina ja yliopistolain muutoksien seurauksia nuhtelevina tapaamme entisen yliopistolehtorin Gaela Keryelin, sosiologian apulaisprofessorin Lena Näreen ja äänitaiteilija ja tutkija Taina Saarikiven. Keryell on käynyt vuosia oikeutta Helsingin yliopistoa vastaan laittoman irtisanomisen takia, Näreen ja Saarikiven työt akateemisessa maailmassa ovat täynnä pätkää ja silppua.
Aiheena yliopistojen resurssien rajut leikkaamiset ja valtiovallan puuttuminen niiden akateemiseen vapauteen on tärkeä aihe. Suhtautuminen koulutukseen ja sivistykseen kertoo meistä paljon yhteiskuntana. Dokumentin, fiktion ja tosi-tv:n hallitseva Annika Grof ei ole ensimmäistä kertaa politiikan maailman äärellä. Vuonna 2009 valmistunut Liikkumavara kertoo vuonna 2008 eduskunnassa Vanhasen hallituksen ajamasta terveyskeskus- ja päivähoitomaksujen korottamisista.
Grof seuraa itse kameransa kanssa kohteitaan, kyselee heidän tuntojaan sekä näkemyksiään aiheesta ja käyttää uutis- ja ajankohtaisohjelmien arkistopätkiä. Grof pääsee intiimillä lähestymisellään lähelle sinänsä luontevia kohteitaan ja taustoittaa isompaa kuvaa arkistomateriaalilla. Samalla muoto on myös elokuvan kompastuskivi. Kuva on lähes käsittelemättömänä turhan pliisu suurelle kankaalle, niin sanotut kameravirheet on jätetty mukaan, jos juuri silloin kohde sanoo jotain tärkeää, eikä sitä ole ilmeisesti haluttu kuvata uudestaan. Kun kamera seuraa kohdettaan siellä täällä, ei se tuo kerrontaan sähäkkyyden tunnetta tai juurikaan rytmitä sitä vaan tekee siitä pelkästään levottoman.
Hyvät aikomukset tärkeästä aiheesta eivät aina takaa laatua. Tällä kertaa aihe on sen verran tarkkaan rajattu, että yleisö luultavasti koostuu aiheen jo tuntevista. Näin ollen Grof saarnaa jo valmiiksi uskoville. Mutta jälkipolvia varten tämä on ihan mukava kuriositeetti.
Hannu Liekso