Maalikaupan varastossa työskentelevä Antero Rousku (Kari-Pekka Toivonen) kuvittelee olevansa tyytyväinen elämäänsä. Samassa liikkeessä myymälän puolella istuva Karita (Minttu Mustakallio) tietää kuitenkin paremmin. Siinä missä Anterolle kelpaavat yksin kotona nautitut kylmät broileripullat ja satunnainen seksi Karitan kanssa, myyjätär on päättänyt tehdä varastomiehestä itselleen kelvon ja turvallisen aviomiehen, jonka hänen elämäntilanteessaan oleva nainen joka tapauksessa jossain vaiheessa tarvitsee.
Karitalle kyse on elämän normaalista kiertokulusta, johon on antauduttava, varsinkin jos kaikki on ”ihan mukavaa”. Antero puolestaan pitää jääräpäisesti kiinni itsenäisyydestään nähden parisuhteen uhkana itsemääräämisoikeudelleen. Hän ei suostu näkemään siinä mahdollisuuksia johonkin pelkkää turruttavaa olemassaoloa parempaan. Pakotettu vierailu Karitan särmikkään äidin (Hannele Lauri), ja tämän viimeisimmän valloituksen (Vesa-Matti Loiri) luona ei ole omiaan kääntämään Anteron päätä.
Antero joutuu kuitenkin ottamaan vastuuta teoistaan, kun hän huomaa, millaisia vaikutuksia niillä on muihin ihmisiin. Mies on oman toimensa ohella myynyt varastosta tavaraa omaan piikkiinsä vakioasiakkaalleen (Vesa Vierikko), ja liikkeen omistajan (Esko Salminen) kyllästyttyä hävikkiin tulilinjalle on jäämässä joviaali joskaan ei kovin välkky työtoveri (Aku Hirviniemi). Työpaikan dynamiikan täyttää velvollisuudentuntoinen mutta ei pahemmin auktoriteettia omaava myymäläpäällikkö (Juha Muje), joka joutuu välillä kärsimään Anteron ja Karitan hormonitasollekin menevästä tahtojen taistosta.
Varaston päähenkilöt ovat rehellisiä duunareita – paitsi eivät sanan eettisiä ja moraalisia ulottuvuuksia sisältävissä merkityksissä – mutta karkeudessaan he ehkä näkevät elämän peruselementit tarkemmin kuin ne mutkikkaiden sosiaalisten hienouksien alle kätkevissä sofistikoituneemmissa piireissä. Antero ja Karita vaikuttavat yksioikoisuuksissaan aluksi jopa pelkistetyiltä karikatyyreilta, mutta kevyen pinnan alla uidaan syvissä vesissä – kuin elokuvan pohjalla olevan alkuteoksen kirjoittaneen Arto Salmisen kirjoissa yleensäkin.
Salmisen teoksia pidetään synkkinä ja julmina, eikä elementeiltä vältytä Varastostakaan. Taru Mäkelän ohjaus tarkentaa kuitenkin siihen, mikä elokuvan hahmoissa on inhimillistä, omalla tavallaan hyvääkin. Päähenkilöiden käytös voi olla tökeröä ja heidän tiukoissa tilanteissa tekemänsä päätökset huonoja, mutta he ovat myös ymmärrettäviä ja samastuttavia.
Lähtökohdiltaan elokuvaa voisi hyvin kuvitella farssiksi, mutta sen huumori on hienovaraista. Tilannekomiikkaan nojaavien kohtausten ohella Varaston hauskuus nousee herkullisista hahmoista ja hersyvästä kokonaisuudesta.
Tarkkaan rajattujen sisäkuvien lomassa elokuva hengittää kuvaamalla syksyistä ja talvista Helsinkiä tavalla, joka loogisten kulkureittien ja tapahtumapaikkojen sijaan ennemmin syventää kuvaa sen katuja tallaavista arjen sankareista.