Roman Polanskin viimeisin ohjaustyö Venus in Fur nähtiin Cannesin elokuvajuhlilla jo lähes vuosi sitten. Elokuva tulee Suomeen siis hieman jälkijunassa, ja levityskin on rajallinen. Sitä esitetään vain yhdellä kopiolla Helsingin Kino Engelissä, eikä sitä ole käännetty suomeksi: ranskankielisessä elokuvassa on tekstitys englanniksi.
Parempi sekin kuin ei mitään, sillä tällä pienimuotoisella elokuvalla ei taida olla kovin suurta kaupallista potentiaalia Suomessa.
Venus in Fur perustuu amerikkalaisen David Ivesin samannimiseen näytelmään, joka puolestaan on saanut innoituksensa itävaltalaisen Leopold von Sacher-Masochin romaanista Venus turkiksissa (1870). Von Sacher-Masoch käsitteli teoksessaan naisille alistumista, ja hän onkin antanut nimensä masokismi-termille.
Tapahtumat sijoittuvat pariisilaiseen teatteriin. Mathieu Amalricin esittämä näytelmäkirjailija Thomas on saanut valmiiksi Venus turkiksissa -romaaniin perustuvan näytelmänsä, jonka hänen on tarkoitus myös ohjata.
Thomas on jäänyt yksin teatterirakennukseen, ja takana on pitkä päivä koe-esiintymisiä naispääosaan, mutta sopivaa näyttelijätärtä ole löytynyt. Sitten ovesta astuu sisään Emmanuelle Seignerin esittämä Vanda, joka valittelee olevansa myöhässä mutta haluaa tehdä koe-esiintymisen.
Purukumia jauhava homssuinen nainen ei vaikuta kovin lupaavalta kandidaatilta. Thomas suostuu vastahakoisesti mutta huomaa pian, että nainen osaa tulkita roolia suorastaan yliluonnollisen hyvin. Lyhyeksi tarkoitettu koeluku muuttuukin pitkälliseksi sessioksi, jonka aikana valtasuhteet kääntyvät päälaelleen. Pian Vanda hallitsee koko tilannetta ja saa Thomasin täysin pauloihinsa. Alussa niin itsevarma ja suorastaan ylimielisesti käyttäytyvä ohjaaja muuttuukin ikään kuin näytelmänsä henkilöksi, alistamisesta nauttivaksi mieheksi. Näytelmästä, näyttelemisestä ja ohjaamisesta tulee seksuaalinen roolileikki.
Polanskin elokuvissa on ennenkin käsitelty miehen ja naisen välistä vallankäyttöä ja masokismia. Ensimmäisenä mieleen tulee Katkera kuu (1992) jossa Seigner – Polanskin vaimo – myös esitti naispääosaa. Korkokengät päälle laittava Amalric tuo mieleen myös Vuokralaisen (1976).
Ehkä on sattumaa, että ohjaajaa esittävä Amalric muistuttaa kovasti Polanskia nuorempana, mutta siitä tulee joka tapauksessa yksi kiinnostava elementti elokuvaan lisää.
Jonkun muun ohjaajan käsissä Venus in Fur saattaisi olla pelkkää kuvattua näytelmää, varsinkin kun kaikki tapahtumatkin sijoittuvat teatterin näyttämölle tai katsomon käytäville. Polanski on kuitenkin niin taitava ohjaaja, että hän tekee näytelmästä myös elokuvallisen elämyksen. Siinä hänellä on ollut hienoja yhteistyökumppaneita kuten kiehtovan musiikin säveltänyt Alexandre Desplat sekä mestarikuvaaja Pawel Edelman, jonka tyylikästä kameratyötä on nähty myös Polanskin elokuvissa The Ghost Writer, Carnage ja Pianisti.
Molemmat näyttelijät ovat erinomaisia, mutta etenkin Seignerin roolihahmon muodonmuutos on häkellyttävän upea, ja se jää vahvasti mieleen. Myös Amalricin roolihahmo kokee vaikuttavan muutoksen ikään kuin käänteisessä järjestyksessä, mutta jo käsikirjoituksenkin takia hänen kohtalonsa on jäädä Seignerin korkokengän alle.
Venus in Furia on jo sanottu 80-vuotiaan Polanskin viimeiseksi elokuvaksi. Toivotaan että näin ei ole, mutta jos niin käy, niin hän lopettaa huipulla. Hänellä on tosin eläkepäivien sijaan suunnitteilla ainakin elokuva nimeltä D, joka perustuu maanpetoksesta virheellisesti tuomitun ranskalaisupseerin Alfred Dreyfusin tositarinaan. Toivottavasti se toteutuu, sillä Polanskin elokuva on aina suuri tapaus.
Jussi Huhtala