Harry Potter syöksyi tulipallon tavoin lasten, teinien, varhaisnuorten ja jopa aikuisten mieliin noin kaksikymmentä vuotta sitten. Harry Potter ja viisasten kivi (1997) räjäytti pankin. Kirjaimellisesti. Kirjoja on sen jälkeen myyty yli 450 miljoonaa kappaletta 73:lla kielellä. Kirjailija J.K. Rowling tuskin edes haaveili tällaisesta suosiosta.
Kun Liam Neeson on esittänyt leijonaa, pesukarhua ja Don Cheadlea (ei sitä Don Cheadlea), voisi kuvitella, että hän pystyy mihin vain. Ja olisi oikeassa. Puuhirviönä, jota voisi kuvailla entin ja todella pottuuntuneen Grootin risteytykseksi, hän osoittaa jälleen, että hänen järein aseensa on hänen äänensä. Tirskunta sikseen!
Marvelin elokuvauniversumiin esitellään uusi hahmo, kun Benedict Cumberbatch pukee päälleen levitaatioviitan. Doctor Strange, tohtori Outo, sai monen muun Marvel-sankarin tavoin alkunsa 1960-luvun sarjakuvissa. Mutanttigeenin tai tieteen tuomien voimien sijaan hänen voimansa ovat mystisiä. Ne ja niiden tuomat vastustaja erottavatkin hahmoa muista supersankareista.
Kukapa ei haluaisi omaa lohikäärmettä. David Loweryn elokuvan nimihirviö on puoliksi koira puoliksi nurmikko, ja se viehättänee jokaista Päättymätöntä tarinaa katsellen kasvanutta, vaikka kukaan ei tunnu huomaavaan selvää yhdennäköisyyttä Falkorin kanssa.
Hyviä ja huonoja uutisia Tim Burtonin ystäville. Hyvät uutiset: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on vinkeroa neljän tähden viihdettä miehen elokuvista pitäville. Huonot uutiset: se on neljän tähden elokuva vain, jos pitää sellaisista Burton-elokuvista kuin Big Fish ja Dark Shadows. Muut voivat huoletta vähentää tähden – tai huonona päivänä parikin.
Japanissa on muitakin animaatiostudioita kuin Ghibli ja muitakin ohjaajia kuin Hayao Miyazaki. Muut vain eivät harrastajapiirien ulkopuolella saa länsimaissa samalla tavalla näkyvyyttä. Mamoru Hosodan tuotannosta Suomessakin on sentään taidettu – kiitos erityisesti Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin – nähdä ainakin elokuvat The Girl Who Leapt Through Time, Summer Wars ja Wolf Children.
Samuraita, origameja, shamisen-soittimia, jumalolentoja, rituaaleja, esi-isien henkiä, lennokkaita taistelutaitoja… mikään ei ole niin japanilaista kuin länsimaisten näkemys muinaisesta Japanista. Ja nyt asialla on ollut peräti kolme yhdysvaltalaista: ParaNormanin ohjaaja-käsikirjoittaja Chris Butler, lähinnä tuottajana kunnostautunut Marc Haimes sekä animaattori Shannon Tindle.
Kymmenvuotias Sophie (uusi tulokas Ruby Barnhill) ei saa unta; vain kissa seuranaan hän vaeltelee lontoolaisen orpokotinsa käytävillä keskellä yötä, hirviöhetkenä. Se on hetki, jolloin pelottavat olennot ryömivät esiin piiloistaan (ei siis keskiyöllä, kuten yleismaailmallisesti kuvitellaan). Eräänä yönä se osoittautuu todeksi, kun valtava käsi sieppaa Sophien vuoteestaan, ja hän joutuu Jättiläismaahan. Se on melkoisen surkea paikka, jossa lasten arvokkain ominaisuus ei ole heidän pirteä persoonallisuutensa vaan miltä he maistuvat.
Isojen ja sotaisten örkkien maailma on kuolemassa. Taikaportin kautta ne lähettävät ihmisten hallitsemaan Azerothiin joukon sotilaita tarkoituksena kaapata tarpeeksi vankeja, joiden uhraaminen mahdollistaisi portin avaamisen koko örkkiväestölle. Kun fantasiamaailman ihmiset havahtuvat hirviömäisten sotilaiden ja korruptoituneen taikuuden saapumiseen, on apuun hälytettävä myös valtakunnan valvojamaagit.
Pari vuotta sitten teattereissa nähtiin hassun hauska räiskintätoimintaleffa Teenage Mutant Ninja Turtles, josta Episodi totesi: ”Hyväksi elokuvaksi sitä ei missään nimessä voi kutsua, mutta sen hyper-energinen mekastusmeno estää ajattelemasta sen lukemattomia puutteita ennen kuin vasta jälkikäteen”. Oli se sitten hyvä tai paha asia, niin jatko-osasta Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows voi sanoa täsmälleen samaa, vaikka ohjaaja on vaihtunut Jonathan Liebesmanista (Titaanien raivo) Dave Greeniin (Earth to Echo). Ohjaajia enemmän näihin tekeleisiin on lyönyt leimansa mega(stus)tuottaja Michael Bay.
Tim Burton loi kivan näköisen fantasiamaailman huippunäyttelijöiden tähdittämään mutta hyvin keskinkertaiseen Liisa ihmemaassa -filmatisointiinsa. Johnny Depp nauratti omituisena Hatuntekijänä, Mia Wasikowska oli tomera, omaan mieleensä hukkunut Liisa, Anne Hathaway nähtiin kilttinä Valkoisena kuningattarena ja Helena Bonham-Carter ilkeili ja kiukustui Punaisena kuningattarena. Sivuhahmoina kuultiin ja nähtiin suuri joukko muitakin tuttuja näyttelijöitä törmäilemässä jättimäisten green screenien edessä. Elokuvasta muodostui todellinen yllätyshitti,joka tienasi hieman yli miljardi dollaria lippukassoilla.
Apocalypse on pelottava hahmo Marvel-kustantamon X-Men-jatkumossa. Vuonna 1986 X-Factor-lehdessä ensimmäisen kerran nähty Apocalypse on nimittäin onnistunut lähes yksin tuhoamaan X-Men-sarjakuvat, jotka nyt ovat olennon aiheuttamien temaattisten muutosten, kloonauksien, aikamatkailujen ja vaihtoehtoisten todellisuuksien sekoittumisien ansiosta surullinen retcon-sekasotku, vain varjo yli neljännesvuosisadan takaisista suuruudenajoistaan.
