Vuoden 2024 joulukalenteria varten kysyimme joukolta toimittajilta, mitä he pitävät guilty pleasure -elokuvinaan, eli mitkä ovat sellaisia nimikkeitä, joista he ehkä hieman häpeillen pitävät, vaikka ne eivät yleistä arvostusta nauttisikaan. Tähän asti luukuissa on käsitelty yksittäisiä elokuvia, mutta nyt on vuorossa tunnustus kokonaisesta franchisesta, josta itseään arvostavan elokuvatoimittajan ei pitäisi pitää.

Timothée Chalamet oli vahvasti edustettuna.

Scottin elokuvat ovat tuottaneet yhteensä jo lähes 5 miljardia dollaria.

Ensimmäisen vuorokauden aikana traileria katsottiin yli 250 miljoonaa kertaa.

Kun kauhujännäreillään ja yliluonnollisilla roiskutteluillaan fanien suosioon noussut genremaestro valitsi aiheekseen klassikkotarinan, se alkoi elää omaa elämäänsä tavalla, jolle oli helppo nauraa. Onneksi sen naurettavuus on oikeassa mielentilassa myös rakastettavaa.

Kaikki tarinat alkavat jostain. Täkäläisiä jo vuosikymmeniä lähes päivittäisillä tv-esiintymisillään ja säännöllisillä vierailuillaan viihdyttänyt patsastelevan viihteen supertähti nähtiin uransa alussa niin häkellyttävässä elokuvassa, että se päätyi guilty pleasure -joulukalenteriimme.

Pushpa 2: The Rule kärsi mainehaittaa, kun 39-vuotias nainen sai elokuvan ensi-illassa surmansa.

Yllättäen kyseessä ei ole Nolanin aiemmin hehkuttama Dyyni: Osa kaksi.

Kuten edellisen luukun yhteydessä lupasimme, palaamme ällötyksistä normaaliin päiväohjelmaan, eli vähemmän onnistuneisiin elokuviin, jotka jostain syystä ovat jonkun toimittajamme guilty pleasure -suosikkeja. Tällä kertaa lajityyppi on scifi, aiheena avaruudesta tullut vierailija, joka ystävystyy pienen pojan kanssa. Ei, ei se vierailija.

Erityisesti genre-elokuvien ystävät pystyvät usein ymmärtämään toisten erikoisiakin guilty pleasure -suosikkeja. On kuitenkin joitakin tapauksia, jotka jakavat niin sanottujen alan harrastajienkin mielipiteitä – kuten tämänkertaisen luukun sisältö. Älä lue pidemmälle, jos et pidä ällöttävyyksistä ja huonosta mausta. Kirjaimellisestikin.

Joskus guilty pleasure -elokuvaa ja ”niin huono että se on jo hyvä” -tapauksia on vaikea erottaa toisistaan. Ehkä jälkimmäisestä siirrytään ensin mainitun puolelle, kun huomaa, että elokuvasta nauttiminen kaikista puutteista huolimattakin ei ole pelkästään ironista.

Monta luukkua piti Episodin joulukalenterista avata ennen kuin paljastui ensimmäinen kotimainen elokuva. Mutta koska kyse toimittajien guilty pleasure -kalenterista, on turha odottaa parannusta laaturintamalla. Päinvastoin.

Aikaisemmin Episodin guilty pleasure -kalenterissa on puhuttu franchiseista, jotka yksittäisten elokuvien ohella sopisivat listalle kokonaisuuksina. Sitten on tekijöitä, joiden käytännössä koko tuotannosta saattaa nauttia, vaikka ei ehkä pitäisi. Heistä mahtavimpien kohdalla se ei edes ole ironista.