Julkisten roolien takana oleva sinnikkyys paljastuu kolmen naisen kohdatessa Pariisissa. Couture – Muodin ehdoilla juhlistaa heidän kirjoittamatonta solidaarisuuttaan yli ammatillisten, kulttuuristen ja maantieteellisten rajojen.
Naisten välinen yhteys ei ole uutta elokuvantekijä Alice Winocourille, kirjoittihan hän esimerkiksi viidestä orvosta sisaruksesta kertovan Mustangin (2015). Hänen edellinen meillä nähty ohjauksensa oli psykologinen draama Muistan sinut, Pariisi vuodelta 2022.
Jokainen elokuvistasi tutkii eri genreä, paikkaa tai ympäristöä. Emme välttämättä odottaneet sinun suuntaavan muotiteollisuuden pariin. Mikä siinä maailmassa kiinnosti sinua?
Kaikki elokuvani sijoittuvat tarkasti määriteltyihin tiloihin, joissa keho joutuu peliin, koetukselle: Salpêtrièren sairaalaan Augustinessa, ylelliseen huvilaan Marylandissa traumatisoituneen sotilaan kanssa, erilaisiin avaruuskeskuksiin Proximassa, jossa keho valmistautuu irtautumaan maasta, tai jopa kokonaisen kaupungin mittakaavaan, kuten Muistan sinut, Pariisi -elokuvassa, joka kertoi terroristi-iskujen jälkeisestä jälleenrakennuksesta…
Pidän ajatuksesta omia paikka tai maailma, usein itselleni vieras, ja heijastaa siihen intiimejä tarinoita tai tunteita. Tässä minua kiinnosti vähemmän se, mitä muodista näemme, kuin kulissien takainen maailma ja sen ulkokuoret. Halusin tarkkailla läheltä kuvien rakentamista, työntekoa, kertoa siitä, mikä piilee naisrepresentaatioiden takana – niiden, joita näemme levitettyinä ympäri kaupunkia. Siksi uppouduin vuodeksi muotinäytösten kulissien taakse samalla, kun kirjoitin käsikirjoitusta. Tapasin maskeeraajia, ompelijoita, muotiviikkojen ”näkymättömiä käsiä”, mutta myös malleja catwalkin ulkopuolella kahden näytöksen välissä, heidän yksityisyydessään. Elokuvan ensimmäinen osa rakentui näiden kohtaamisten pohjalta.
Millainen käsitys sinulle muodostui muodista tuon tutkimustyön jälkeen?
Minuun teki vaikutuksen pakonomainen kilpajuoksu aikaa vastaan – halu tarttua johonkin, mikä on jo katoamassa, kokoelma toisensa jälkeen, kausi toisensa jälkeen. Françoise Hardyn kappale Mon amie la rose, jonka kuulemme mallien laulavan yön päätteeksi, on tästä hyvin kuvaava… Tuskin kukka on puhjennut, kun kuolema tekee jo työtään meidän huomaamattamme. Tämä hetkellisyys heijastaa myös Angelina Jolien esittämän Maxinen kohtaloa: amerikkalaista ohjaajaa, joka saa tietää sairastavansa syöpää juuri saavuttuaan Pariisiin, keskelle muotinäytöksen valmistelujen huumaa.
Koko tarinasi läpäisee myös kohtalon, jopa antiikin tragedioiden kohtalonkäsityksen ajatus…
Halusin asettaa kauneuden vastakkain kuoleman kanssa, kuin vanitas-maalauksessa, ”memento morina”. Ajattelin tiettyjä maalauksia, joissa nuori nainen kuvataan pääkallon tai tiimalasin vieressä – ne muistuttavat elämän hauraudesta ja ajan väistämättömästä kulusta. Ajattelin myös roomalaisia kohtalottaria, mytologian kohtalonjumalattaria, jotka esitetään usein kehrääjinä. Yksi heistä katkaisee langan ja ilmoittaa kuoleman hetken.
Lue myös: John Lithgow paljasti Harry Potter -faneja miellyttävän seikan uudesta sarjasta
Lue myös: Jim Carrey katuu vain yhtä rooliaan – leffa lisättiin juuri Netflixiin
Elokuvan ranskankielinen nimi Coutures resonoi monimerkityksisesti. Mitä merkityksiä annat sille?
Coutures on ensemble-elokuva, joka rakentuu kolmen hahmon – Maxinen, Adan ja Angèlen – ympärille. Halusin ommella yhteen näiden kolmen, eri maailmoista tulevan naisen kohtalot, yhdistää elämän palasia. Ranskaksi coutures tarkoittaa saumoja, tikkejä tai ompeleita. Halusin, että elokuvan ”saumat” synnyttävät kaikuja, riimejä ja vastapisteitä, että kuvat vastaavat toisilleen kuin rondossa. Nimi ohjaa myös elokuvan muotoa ja estetiikkaa: se näyttäytyy kollaasina, jossa saumat ovat näkyvissä ja joka leikittelee äkillisillä maailmojen vaihdoksilla ja äänellisillä katkoksilla.
Miten nämä kolme hahmoa tarkalleen ottaen heijastavat toisiaan?
Jokaisella on jotain korjattavaa, ratkaistavaa voidakseen jatkaa eteenpäin. Heidän välillään on lähes näkymätön solidaarisuus. Amerikkalaisen ohjaaja Maxinen, kirjoittamisesta haaveilevan maskeeraaja Angèlen ja vain yhden sesongin kestävän eteläsudanilaisen malli Adan välillä aistii sisaruuden, joka syntyy sattumasta ja vaikeuksista. Halusin kuvata eri-ikäisiä hahmoja: Ada on parikymppinen, Angèle kolmekymppinen ja Maxine nelikymppinen. Halusin, että voimme samastua jokaisen kohtaloon: he kaikki ovat valinnan hetkessä ja selviytymisen tilassa. Kuten Aurore Clément sanoo sairaalan käytävällä: ”emme anna heidän kävellä ylitsemme.”
Mutta elokuva löytää kaikuja myös lääketieteen ja muodin maailmojen välillä. Eräs tapaamani kirurgi kertoi tuntevansa ompelevansa leikatessaan. Kyse on tässä toisenlaisesta saumasta. Maxinen rinta – nyt vain lihaa ja verta oleva elin, joka ei enää toimi oikein ja johon kirurgi piirtää tulevan leikkauksen merkit – toimii peilinä kohtauksille, joissa ompelijat ottavat mittoja huippumallin vartalosta.
Puhuttaessa koettelemuksista ja intiimeistä haavoista – miksi trauma tuntuu olevan niin toistuva motiivi elokuvissasi, aina Augustinesta ja Muistan sinut, Pariisista tähän päivään ja Couturesiin asti?
Traumatisoituneet kehot vetävät minua puoleensa eräänlaisena heijastuspintana – tarinoille, jotka ovat kirjoittuneet kehon tai sielun poimuihin. Vaikeudet mahdollistavat sosiaalisten roolien ja ulkokuorten ylittämisen, jotta hahmojen todellisuus voisi tulla esiin.
Näyttelijättäresi tuovat elokuvaan valtavasti herkkyyttä ja eleganssia. Aloitetaan Angelina Joliesta, jonka näemme täysin uudessa valossa Maxinen roolissa…
Angelina on valtava tähti, Hollywood-järjestelmän ytimessä toimiva henkilö, mutta samalla täysin marginaalinen hahmo, joka kapinoi kaikkea auktoriteettia vastaan. Rakastan hänessä juuri sitä – yksinäisyyttä ja erilaisuutta. Olen ajatellut häntä näyttelijänä pitkään. Olen aina ihaillut hänen sitoutumistaan, suorapuheisuuttaan ja kaiken mediakohun takaa löytyvää puhtautta. Tarjotessani hänelle Maxinen roolia halusin näyttää hänen hauraan puolensa vallan takana.
Hän löysi heti henkilökohtaisen yhteyden elokuvaan, syistä jotka tiedämme: hänen äitinsä ja isoäitinsä kuolivat rintasyöpään. Hänellä oli myös fyysinen yhteys tähän tarinaan, sillä hän kävi läpi kaksoisrinnanpoiston paetakseen suvun kohtaloa. Hän todella sukelsi hahmoon ja opiskeli tätä roolia varten ranskaa. Kuten Maxinen äiti, myös Angelinan äiti oli ranskalainen.
Anyier Anei, joka näyttelee nuorta eteläsudanilaista mallia Adaa, on myös todellinen löytö. Miten löysit hänet?
Halusin löytää katseen ja ihmisen syvyyden, en pelkkää kuvaa. Universaalin nuoren tytön, joka ei vielä tiedä kuka on, mitä todella haluaa, ja jonka täytyy sopeutua muodin koodeihin: korkokenkiin, mekkoihin, meikkiin ja niin edelleen. Minulle tärkeää oli, että hänen katseensa tähän outoon maailmaan olisi myös meidän katseemme. Että kamera olisi hänen puolellaan. Tapasin Anyierin muotinäytöksen backstage-alueella vuotta ennen kuvauksia. Ja kun hän tuli koekuvauksiin aivan roolituksen loppuvaiheessa, kaikki tuntui itsestään selvältä. Minusta tuntui kuin olisin tavannut itse hahmon. Monet elokuvassa nähdyistä asioista ovatkin peräisin hänen elämästään: pako sodan vuoksi kotimaasta, äidin kanssa ommeltu onnenhuivi, keskeytyneet farmasian opinnot, valehtelu isälle päästäkseen Ranskaan…
Entä Ella Rumpf, joka näyttelee maskeeraaja Angèlea, kolmatta päähenkilöäsi?
Rakastan hänen raakaa energiaansa. Hänessä on kapinaa ja hehkua, joka saa meidät heti tuntemaan empatiaa häntä kohtaan. Tätä hahmoa varten tapasimme paljon muotiviikkojen ”glam teamien” maskeeraajia. Minulle Angèle on tarinan enkeli – se, joka parantaa, korjaa, peittää virheitä… Mutta hän on myös se, joka tulkitsee hahmojen ajatuksia ja muuttuu vähitellen elokuvan kertojaksi.
Tähän hyvin naisvaltaiseen tarinaan liittyy myös kaksi mieshahmoa. Kerro ensin Maxinen kirurgista, jota näyttelee Vincent Lindon ja jonka kanssa työskentelet jälleen kolmentoista Augustinesta kuluneen vuoden jälkeen?
Olen pysynyt läheisenä Vincent Lindonin kanssa ensimmäisestä elokuvastani lähtien. Hänen voimakas fyysinen läsnäolonsa ja luontainen auktoriteettinsa sopivat kirurgin hahmoon, enkä voinut kuvitella ketään muuta siihen rooliin. Hän työskenteli paljon etukäteen onkologian osastolla erityisesti opetellakseen piirtämään leikkausten tulevia reittejä naisten rintoihin. Halusimme hänen eleidensä olevan uskottavia, melkein kuin ompelijoiden liikkeitä. Työstimme myös tiettyä brutaaliutta, joka kertoo vallankäytöstä sairaiden kehoihin. Minulle tämä riisuminen omasta ruumiillisesta autonomiasta rinnastuu mallien kokemukseen, kun he kirjaimellisesti ”luovuttavat” kehonsa muodille näytösten aikana.
Millaisen merkityksen annat Maxinen ja elokuvan toisen miespäähenkilön, Louis Garrelin esittämän hahmon, rakkaustarinalle?
Hän on tärkeä, koska tuo toivoa ja elämää Maxinen matkaan. Tämän rakkaustarinan kautta halusin ennen kaikkea kuvata elämänviettiä, joka ajaa hänen hahmoaan eteenpäin kaiken tapahtuvan julmuuden keskellä. Louis Garrelissa on jotain magneettista. Yritin tehdä siitä hillitympää, koska pidän tällaisista hahmoista, samankaltaisista näyttelijöistä joiden kanssa olen saanut työskennellä: Matt Dillon, Vincent Lindon, Matthias Schoenaerts ja Benoît Magimel. Heitä kaikkia yhdistää hauraus, joka piilee fyysisen, eläimellisen läsnäolon takana. Ja Angelinan kanssa halusimme näyttää rakkaustarinan ainutlaatuisuuden sairauden myllerryksen ja kovuuden keskellä. Paikan, jossa myös kauneus ja kuolema elävät rinnakkain.
Anna von Hausswolffin ja Filip Leymanin musiikki vahvistaa tätä yhtä aikaa lumoavaa ja muuttuvaa tunnelmaa…
Olin työskennellyt näiden ruotsalaismuusikoiden kanssa jo aiemmin. Heidän taustansa on alun perin metallissa ja dronessa. Anna yhdistää kirkoissa nauhoittamansa urkusävelmät Filipin elektronisempiin soundeihin. Musiikki on syvää ja juhlallista, siinä on pyhä, lähes liturginen sävy – välillä goottilainen mutta samalla myös valoisa.
Minkä haute couture -muotitalon kanssa sinä ja pukusuunnittelija Pascaline Chavanne työskentelitte finaalin muotinäytöstä varten?
Halusimme yhdistää fiktion oikean muotitalon todellisuuteen. Kuvasimme Chanelilla, mutta ilman että nimeä koskaan mainitaan, koska minulle – ja elokuvan johdonmukaisuuden vuoksi – oli tärkeää, ettei näkyvissä olisi logoa ja että muotitalo pysyisi fiktiivisenä. Silti jotkut tunnistavat varmasti rue Cambonin suuren portaikon ja haute couture -ateljeet, joissa ompelijat esiintyvät omana itsenään. Muotinäytös oli taiteellinen yhteistyö: koko mallisto luotiin studion ja Pascaline Chavannen yhteistyönä. Otimme inspiraatiota prerafaeliittisista maalareista vahvistaaksemme elokuvan unenomaista puolta.
Puhut toivosta ja silti tarinasi päättyy myrskyyn, eräänlaiseen miniapokalypsiin. Pitäisikö se nähdä loppuna vai uuden tarinan alkuna?
Kyse oli murtumakohdan merkitsemisestä hahmojen tarinassa. Fyysisestä myrskystä, joka ravistelee vallitsevaa järjestystä. Eräänlaisesta katharsiksesta, paljastuksesta. Tämä lopun tuho viittaa muutokseen, muodonmuutokseen – kohti uutta elämää.
Kuvat ja haastattelut: Cinemanse. Toimittanut Jouni Vikman