Bobbie Peers muuttui tuntemattomasta käsikirjoittajasta Cannes-voittajaksi

Bobbie Peersin Sniffer on yksi Episodi 8/2010:n yhteydessä julkaistavan Nordic Short Films -kokoelman lyhytelokuvista. Kyllästyttyään odottamaan käsikirjoitukseensa pohjautuvaa elokuvaa, Peers otti ohjat käsiinsä ja oppi elokuvanteosta paljon.

Kuinka Sniffer sai alkunsa ja millaisissa olosuhteissa se tehtiin?

Palasin Norjaan saatuani opintoni päätökseen Lontoon elokuvakoulussa vuonna 1999. Olin päättänyt elättää itseni käsikirjoittajana. Vuosien kuluessa aloin väsyä vain kirjoittamaan ja antamaan käsikirjoitukset tuottajille näkemättä koskaan elokuvaa.
2005 päätin, että ainoa tapa nähdä käsikirjoitukseni valmiina elokuvina oli tehdä ne itse. Silloin minulla oli kolme käsikirjoitusta kokoillan elokuviin muttei yhtään lyhyttä käsikirjoitusta, minkä tiesin tarvitsevani ennen kuin kukaan päästäisi minua lähellekään kokoillan elokuvaa. Tällä tapaa pääsin tekemään Snifferin.
Pohjimmiltaan tein elokuvan todistaakseni itselleni ja muille, että minusta oli ohjaajaksi eikä vain käsikirjoittajaksi. Todistaakseni minulla olevan selkeä suunnitelma elokuvaa varten mielessäni päädyin piirtämään 35 sivua pitkän kuvakäsikirjoituksen. Tämä vihdoin vakuutti rahoittajat mutta oli lopulta myös hyvin hyödyllinen työkalu läpi koko tuotannon ja leikkaamisen.

Mitkä olivat tavoitteesi?

Ensinnäkin halusin tehdä elokuvan, joka näyttää, millainen ohjaaja olen. Mutta mennessäni pidemmälle ja ajatellessani muita tekemiäni elokuvia todellinen tarkoitukseni on vain tehdä mitä eniten rakastan, kertoa tarinoita. Snifferin teema näkyy suurimmassa osassa sen jälkeen tekemistäni töistä. Se on tarina, jonka haluan kertoa uudelleen ja uudelleen ja joka on yksillöllinen massan seassa.

Mikä oli isoin haaste taiteellisesti ja teknisesti?

Suurin haaste oli luoda budjettiin sopiva kelluvien ihmisten yhteisö. Tahtomieni sekä meille oikeasti mahdollisten asioiden välillä käytiin hetken köydenvetoa. Päätimme yrittää saada mahdollisimman paljon tehtyä kameralla ja välttää vihreän taustan käyttöä sekä jälkituotantotyötä. Tämä valintai sai elokuvan näyttämään ja tuntumaan siltä, millainen se lopulta on. Käytin paljon aikaa elokuvan maailman sääntöjen luomiseen ja kirjoitin sivuittain taustatarinaa sekä yhteisölle että päähenkilölle. Halusin luoda mahdollisimman aidon maailman ja mielessäni ainoa tapa tehdä tämä on todella sukeltaa kyseiseen maailmaan ja vuolla kaikki säännöt.

Miten suhtaudut lopputulokseen jälkikäteen?

Joskus katson Snifferin muistutaakseni itseäni sen tunnelmasta, energiasta ja toivosta, jotka tunsin tekoprosessin aikana. Meillä oli pieni budjetti eikä mitään hävittävää. Tahdoimme vain luoda tarinan, johon uskoimme; meillä ei ollut mitään suunnitelmia tai aikeita saada elokuvaa millekään isoille festivaaleille. Olin vain iloinen, että sain mahdollisuuden tehdä sen. Katsoessani elokuvan uudestaan näen monia asioita, jotka tekisin nyt erilailla.

Mikä oli tärkein asia, jonka opit tähän elokuvaan liittyen?

Olla rehellinen, eikä yrittää tehdä mitä luulee ihmisten tahtovan vaan mitä itse haluaa kertoa ihmisille. Olla antamatta egon ja epäilysten tulla tarinen tielle, uskoa itseensä ja ympärilleen oleviin loistaviin ihmisiin. Sniffer oli yhteistyöprojekti, ja yritin antaa kaikille mahdollisuuden sanoa osansa ja tehdä projektista yhtä paljon heidän kuin minunkin.

Millainen merkitys elokuvalla on ollut urallesi?

Se oli tietenkin merkittävä tapahtuma elämässäni ja urallani. Monille alan ihmisille oli suuri yllätys, kun voitin Cannesissa, koska kovin monet eivät olleet kuulleet minusta. Kun elokuva otettiin Cannesissa ehdolle, eräs toimittaja soitti minulle ja kysyi: ”Kuka olet..?” Voitettuamme Cannesissa he tiesivät kuka olen mutta eivät sitä, mistä olen kotoisin. Tieni alalle oli siis outo ja yhtäkkinen.

Oletko sitä mieltä, että Pohjoismaista tulevissa elokuvissa on tietty tunnelma tai sävy?

Mielestäni monissa elokuvissa on, ja joskus ihmettelen miksi. Monet pohjoismaiset elokuvat tuppaavat olemaan hieman hidaskulkuisia ja pidättyväisiä. Varsinkin norjalaiset elokuvat. Se on outoa, koska olen luennoinut elokuva- ja mediakouluissa ja todella rakastan siellä olevaa energiaa. Joskus opiskelijoiden oppiessa alastaan enemmän ja lopulta päästessään elokuvateollisuuteen mukaan tuo energia katoaa, mikä on hirveä sääli elokuvanteon ollessa kuitenkin luova ala.

Pidätkö itseäsi pohjoismaisena ohjaajana – taiteellisesti – ja tunnetko yhteyden tiettyyn pohjoismaiseen tarinankerronnan perinteeseen tai aiempiin suuriin pohjoismaisiin taiteilijoihin?

Minä vain rakastan tarinoiden ja elokuvien tekemistä. Olen tietysti lukenut, kuunnellut ja nauttinut monien pohjoismaisten taiteilijoiden töistä, ja tämän on täytynyt jollain tapaaa muovata minua. Mutten yritä pysyä pohjoismaisessa perinteessä, rakastan mielikuvien sekoittamista liikaa.

Mikä nykyaikainen pohjoismainen elokuva on tehnyt sinuun suurimman vaikutuksen?

Todella rakastan Let The Right One In -elokuvaa. Mielestäni siinä on todella onnistuttu yhdistämään hidastempoista tarinankerrontaa ja jännitystä menettämättä dramaattista jännitettä.
Sitten on myös Jens Lienin The Bothersome Man. Norjassa meidän täytyy keskittyä sosiaalisen todellisuuden ulkopuoliseen tarinankerrontaan, emme saa olla peloissamme antaa mielemme vaeltaa, ottaa riskejä ja yrittää luoda jotain, mitä ihmiset eivät ole ennen nähneet.

Mitkä ovat paras ja huonoin puoli tehdessä elokuvia pohjoismaisena yhteistyönä?

Minnetahansa maailmassa meneekin kaikesta löytyy aina paras ja huonoin puoli, joten en yleensä keskity siihen liikaa. En usko asioiden meneväni itselleni yhtään paremmin tai huonommin, vaikka muuttaisinkin jonnekin muualle. Mutta pakko sanoa, että hyvä puoli verrattuna maailman muihin osiin on se, että meillä on paljon rahoitusta ja mahdollisuuksia saada elokuvamme aikaiseksi ja maidemme välinen yhteistyö on tulossa paremmaksi. Huonoksi puoleksi sanoisin sen, että koetamme pitää itsemme samalla linjalla, ja ison joukon kulkiessa samaan suuntaan on vaikeampaa kulkea omaa reittiään.

Toimittanut Arla Lehtinen