Jo 1970-luvulla uransa aloittanut sveitsiläinen elokuvantekijä Markus Imhoof tekee mieluummin draamoja kuin dokumentteja, mutta viisi vuotta sitten hän oli jumissa käsikirjoituksensa kanssa. Samaan aikaan alettiin raportoida mehiläisten massakuolemista ympäri maailmaa. Imhoofin perheellä on pitkät perinteet mehiläisten kasvattamisessa, joten hän katsoi aiheelliseksi tehdä elokuvan kiehtovista hyönteisistä ja niiden ympärille rakentuneesta teollisuudesta. Syntyi Ei pelkkää hunajaa.
– Fiktiossakin tarvitsen todellisuutta, mutta haluan näyttää jotain enemmän sen alta. Voin piilottaa alitajuisia asioita dialogiin, kuviin, subtekstiin, mutta minulla oli ongelmia keksiä miten saan sen toimimaan dokumentissa. Elokuva toimii, koska ihmiset voivat aistia jotain kuvaamani todellisuuden alta, huhtikuun puolivälissä Suomessa vieraillut Imhoof kertoo hunajateetä Sunn-ravintolassa siemaillen.
Tehtyään taustatöitä ja kerättyään rahoitusta pari vuotta Imhoof vietti kaksi vuotta kuvaamalla mehiläisiä ja niiden kasvattajia eri puolilla maailmaa. Sen jälkeen elokuva hioutui vuoden leikkaushuoneessa.
– En halunnut journalistista lähestymistapaa, jossa on 30 puhuvaa päätä. Jututin noin tusinaa ihmistä, jotka leikkasin seitsemään. Elokuvaa varten oli lopulta 205 tuntia materiaalia. Ensimmäinen leikkaaja ei ymmärtänyt sitä. Tosin meillä oli silloin vain ihmisen näkökulma, meillä ei vielä ollut varaa mehiläisen näkökulmaan. Miten ihmisten tekeminen vaikuttaa niihin, ja mitä ne tekisivät ilman ihmistä. Halusin silti alustavan leikkauksen ennen makrokuvauksia.
Ei pelkkää hunajaa -dokumenttia kuvattiin Euroopassa, Yhdysvalloissa, Australiassa ja Kiinassa, jossa hieman oiottiin kulmia.
– Meillä ei ollut mitään lupaa kuvata Kiinassa. Eräs kiinalaistuottaja neuvoivat olemaan kysymättä, koska emme saisi sellaista. Menimme maahan turisteina. Haastattelemamme nainen oli aluksi iloinen, mutta alkoi hermostua ja ihmetteli kysymyksiämme. Seuraavana päivänä hän ei enää tullut kuvauksiin vaan kysyi onko meillä lupaa ja aikoi mennä poliisin puheille. Pakenimme saman tien, 71-vuotias Imhoof hykertelee.
Kuvauksissa Imhoof käytti kahta kameraryhmää, joista toinen kuvasi ”normaalia” elokuvaa maisemineen ja ihmisineen ja toinen, usein isompi, erikoistui mehiläisten iholle menevään ja pesiin sukeltavaan makrokuvaukseen. Paikoitellen jouduttiin myös turvautumaan tietokoneisiin.
– Meillä ei olisi ollut varaa helikopterikuvauksiin, joten tietokoneella tehtiin joitakin parvien lentoja. Kaikki mehiläiset ovat kuitenkin oikeita. Tuottaja olisi halunnut tietokonemehiläisiä, mutta se olisi ollut tylsää, emme olisi voineet kuvitella miten ne liikkuvat. Näin Piin elämän trailerin, ja se näyttää vähän… silittämättä siistiltä, ohjaaja kertoo.
– Isoin temppumme oli, että kuvasimme mehiläisiä 70 kuvaa sekunnissa. Se vähentää hyönteisten nopean liikkumisen joissakin herättämää inhoa. Kuvasta ei näe, että se on hidastettu, mutta siitä näkee miten mehiläiset on rakennettu. Lentävät mehiläiset kuvattiin 300 kuvalla sekunnissa. Kokeilimme jopa 1 000 kuvaa, mutta silloin niistä tuli keinotekoisen näköisiä, tarvitaan vähän nopeudesta johtuvaa epätarkkuutta. Normaalilla 25 kuvalla siivet eivät edes näkyneet, Imhoof innostuu selostamaan.
Elokuvassa on monta näkökulmaa; se kertoo mehiläisistä, mehiläiskasvattijista ja hyönteisiä tutkivista tiedemiehistä. Elementtien yhteen sovittaminen oli välillä haasteellista.
– Meillä oli dramaturginen ongelma: kuinka paljon voin olettaa että katsoja tietää, kuinka paljon kortteja pitää paljastaa. Billy Wilderin sanoin: jos esitän laskutoimituksen yksi plus yksi enkä kerro vastausta, yleisö rakastaa sitä. Jos annan vastauksen, he ajattelevat, että pidän heitä tyhmänä. Jos olisin tehnyt 15 minuutin intron mehiläisistä ennen elokuvan alkua, ihmiset olisivat häipyneet teatterista parin minuutin kuluttua. En halunnut olla sormea heristävä professori. Omat lapsuudenmuistoni antoivat mahdollisuuden olla naiivi ja henkilökohtainen. Isoisäni minulle kertomasta aiheesta minä kerron nyt isoisänä eteenpäin, ohjaaja valaisee tekoprosessia.
Ei ihme, että Imhoof kiinnostuu kuullessaan suomalaisesta Metsän tarina -dokumentista, jonka ääniraidalla on vastaavanlainen ratkaisu.
– On tärkeää, että elokuvassa on henkilökohtainen tausta ja tekijän rakkaus, jonka yleisö tuntee erona tieteelliseen ja journalistiseen työhön. Saan viestejä, että minun pitäisi tehdä elokuva sammakoista. Pidän sammakoista, mutta se ei ole jotain mitä haluan tehdä.
Lopuksi on kysyttävä kuinka monta kertaa ohjaaja ja muu kuvausryhmä sai tuta mehiläisten pistimistä.
– Lakkasin laskemasta. Aloitimme tappajamehiläisillä, ja kameramiehellä oli ongelmia. Oli niin kirkasta, ettei hän voinut työskennellä lcd-näytöllä, vaan hänen oli laitettava silmä etsimelle. Tällöin kamera painoi verkon kiinni hänen nenäänsä ja mehiläiset hyödynsivät tilanteen. Hänen naamansa oli kuin Elefanttimiehellä. Ostimme pitkänenäisen harlekiininaamion, ja hän näytti vielä hassummalta. Kaikkia pistettiin. Makroryhmällä oli Wienissä studiossa pesiä kohtauksiin, joita emme voineet kuvata muualla. Astronauttiasut olivat niin epämukavia, että mieluummin antauduimme pistettäviksi.
Teksti Jouni Vikman
Kuva Eemeli Kiviniemi
Lue Episodin neljän tähden arvio: Ei pelkkää hunajaa