Festivaalin ytimessä on edelleen eurooppalainen taide-elokuva. Sitä edustaa esimerkiksi itävaltalaisen Ulrich Seidlin musta komedia Rimini. Episodi jututti Seidlia Berliinissä, ja haastattelu toimikoon introna katsaukselle Espoo Cinén ohjelmistoon.

Tervehtikää Richie Bravoa (Michael Thomas), itävaltalaista laulajaa, jonka maailma on unohtanut lukuun ottamatta muutamaa fania, jotka edelleen matkaavat talviseen Italiaan kuulemaan hänen iskelmiään. Menneiden menestyksien muistelut, itsensä myyminen ja illuusion ylläpitäminen saavat jäädä, kun paikalle ilmestyy Richien tytär pyytämään rahaa, jota hänellä ei ole.
Epämukavimman elokuvansa vuosiin tehnyt Ulrich Seidl on hyvällä tuulella tavatessamme Berliinissä. Ehkä se johtuu siitä, että Richien tarina ei vielä ole ohi.

Järkyttävää, miten harmaalta saat Italian näyttämään.
Minua viehätti ajatus sumuisesta Riministä talvella, kun baarit ja hotellit on suljettu. Rannat ovat tyhjiä ja sinne paenneet saavat elää eristyksissä. Kesällä hiekkaa ei näy tuhansien puolialastomien turistien alta. Vanhempani veivät minua sinne lapsena, se ei vastaa käsitystäni kauneudesta. Olin halunnut kuvata tällaista tunnelmaa pitkään. Kun Richie Bravon tarina syntyi, ajattelin että se on tilaisuuteni. Pidin myös kontrastista hänen laulujensa ja ympäröivän todellisuuden välillä. Hän laulaa onnesta auringon alla ja romantiikasta. Mitään niistä ei ole havaittavissa.

Turistit teeskentelevät olevansa hauskalla lomalla, Richie olevansa vielä elämänsä vedossa.
Richie tietää, että hänen aikansa on ohi mutta ei halua uskoa sitä. Se on hyvin inhimillistä. Epäonnistuminen on menestystä kiinnostavampaa. Richie kiehtoo minua juuri koska hänen parasta ennen -päivänsä on ohi. Hän rimpuilee, mutta kaikki menee mikä tulee; hän on alkoholisti ja pelaa rahasta. Esiintyjänä hän on rehellinen, hän todella uskoo mitä laulaa ja jakaa tunteet yleisön kanssa. Siksi fanit rakastavat häntä. Jotkut sanoisivat häntä juustoiseksi, mutta se kumpuaa rehellisyydestä. Kappaleet on muuten kirjoitettu elokuvaa varten. En ole iskelmäekspertti, mutta kuulin niitä tarpeeksi kasvaessani.

Pukeutuminen on kiinnostavaa, myös intiimikohtauksissa. Richiellä on asu, jota hän käyttää viettelyissään, naisilla on ”seksikkäät” alusvaatteet…
He eivät ole treffeillä ravintolassa. Seksitreffeille pistetään jotain erityistä päälle. Richien asu vastaa hänen rooliaan esiintyjänä, se on show’ta. Mutta myös hänen vaatteensa ja hiuksensa ovat vanhanaikaisia. Hänellä ei ole nuoria faneja! Michael löysi sen takin joltain kirpparilta. Mahtavaa, että sen alla on vain hihaton paita! En aluksi tiennyt, että Michael osasi laulaa. Teimme ikuisuus sitten Import Export -elokuvaa ja ravintolassa käydessämme hän alkoi laulaa Sinatraa. Koko huone oli hänen lumoissaan, enkä unohtanut sitä hetkeä.

Hän on oma itsensä vain Villa Bravo-talossaan.
Hänen on vuokrattava sitä faneille illuusiota ylläpitääkseen, mutta ei se kovin viehättävä ole. Seinät täynnä kuvia menneistä loiston päivistä, mikään ei ole uutta. Halusin alun perin avata tarinan Itävallassa, jossa Richie oli toinen kahdesta veljeksestä, jotka pakenevat maailmalle heti kun pystyvät. Se johtuu hoivakodissa dementoituvasta isästä, joka edustaa kansallissosialismissa kasvanutta sukupolvea. Työtapaani kuuluu asioiden muuttelu, joten nyt teenkin kaksi elokuvaa. Tämä on ensimmäinen, [Sparta] kertoo Romaniassa asuvasta veljestä. Kumpikaan ei voi paeta menneisyyttä.

Minä niin pidän siitä, kun asiat elämässä eivät mene toivotulla tavalla.

Teksti: Marta Bałaga

 

Espoo Ciné -elokuvia

107 Mothers
★★★

Tässä dokufiktiossa äidit ovat kaltereiden takana. Silti he unelmoivat paremmasta, maalaavat jalkapohjansa punaisiksi kuin Louboutinin korkkareissa ja toivovat jonain päivänä näkevänsä lapsensa, jonka saivat pitää luonaan vain kolme päivää synnytyksen jälkeen. Odotellessa he kertovat tarinoitaan ja työstävät vihaa, joka tuli heille kalliiksi – ja maksoi heidän miestensä elämän. Ajoittain hauska, ajoittain surullinen sukellus maailmaan, jossa naisella eräänä päivänä vain kilahtaa. MB

As in Heaven
★★★★

Ei mitään uutta: synnytys alkaa. Mutta 1800-luvulla se tarkoitti tanssia elämän ja kuoleman kanssa, ja sen Tea Lindeburg haluaa näyttää. Koko perhekunta odottaa, mutta hymyt muuttuvat pian kauhuksi. Outo, klaustrofobinen elokuva osoittaa voimansa lopussa häiriinnyttävine visuaalisine kosketuksineen. Se on myös oudosti ajankohtainen, kun keskustellaan onko syntymättömän lapsen elämä arvokkaampi kuin sen äidin. MB

Benediction
★★★★

Benediction on Terence Daviesin henkilökohtaisin ja intiimein elokuva. Jack Lowden esittää nuorta sotarunoilija Siegfried Sassoonia, Peter Capaldi hahmoa vanhempana ja katkerana miehenä. Sassoonin runot kumpuavat miehen kokemista sodan kauhuista, mutta hän taistelee kotona myös oman identiteettinsä ja seksuaalisuutensa kanssa. Benediction on ajoittain liiankin synkkä ja masentava mutta myös kaunis ja herkkä kuvaus Sassoonin elämästä. ML

Butterfly Vision
★★★

Elokuva tuntuu erilaiselta Venäjän aloitettua sodan Ukrainaa vastaan, mutta Maksym Nakonechnyi korostaa konfliktin olleen käynnissä jo pitkään. Tositapahtumien inspiroima elokuva keskittyy tiedusteluekspertti Liliaan, joka palaa kotiin oltueen kuukausia vankina Donbasissa. ”Naissotilaat pelkäsivät vankeutta enemmän kuin kuolemaa. Kun sodasta palaa, muut pitävät sitä ’onnellisena loppuna’, mutta normielämä on vaikeaa, kun ei erota ystävää vihollisesta”, Nakonechnyi kertoi Cannesissa. MB

Flux Gourmet
★★★

Puukotettuaan upeasti kaalia Berberian Sound Studiossa Peter Strickland keskittyy muiden ruokien ääniin esitellessään ”äänikokkaukselle” omistautuneen kulinaarikollektiivin. Taideresidenssissä he syövät, riitelevät Gwendoline Christien kanssa ja kävelevät puutarhassa kroonisesti piereskelevän kirjoittajan seurassa. Ja harrastavat kohteliaita orgioita fanien kanssa. MB

I Want to Talk About Duras
★★

Kirjailija Marguerite Duras eli ennen kuolemaansa yhdessä 36 vuotta nuoremman näyttelijä Yann Andréan kanssa. Andréa oli ensin Durasin suuri ihailija, jonka kanssa hän kävi pitkään keskustelua kirjeitse. He päätyivät suhteeseen – siitä huolimatta, että Andréa oli homoseksuaali. I Want to Talk About Duras keskittyy toimittajan ja Andréan haastatteluun, joka alkaa puuduttaa nopeasti. JR

Lamb
★★★★

Noomi Rapace tekee nykyään outoja elokuvia, ja se on hienoa. Islantilaisleffassa lapseton pari ei äkkiä olekaan lapseton, tavallaan. Vähän kuin  Švankmajerin Little Otik -elokuvassa – ja myös tässä asiat alkavat mennä pieleen. Silti mukana on paljon sydäntä ja outous johtaa ihanaan vuoropuheluun: ”Mitä helvettiä tämä on?” ”Onnea.” Hitsi, taas itkettää. MB

Nostalgia
★★★

Jokin tässä vanhanaikaisessa draamassa jää kaivelemaan. Katkera tarina todistaa, että menneeseen ei koskaan voi täysin palata. Tai että mukavatkaan muistot eivät pidä täysin paikkaansa. Mario Martone leikittelee Napolin synkillä myyteillä, mutta tämä ei ole vain yksi uusi mafialeffa. Sen sijaan saamme muun muassa upean kohtauksen, jossa poika jakaa intiimin hetken äitinsä kanssa, joka on lapsen poissa ollessa vanhentunut mutta ei koskaan lakannut odottamasta. MB

Official Competition
★★★★

Hillitön, absurdi satiiri elokuva-alasta yhdistää Antonio Banderasin, Oscar Martinezin ja omaa elämää elävällä peruukilla varustetun Penélope Cruzin voimat, kun mestariteosta tekemään palkatut näyttelijät ja ohjaaja päätyvät tukkanuottasille. Vaikka näyttelijöiden suuruudenhulluja ”prosesseja” pilkataankin, mukana on on rakkautta elokuvan tekemisen hulluutta kohtaan. Banderasin känninäytteleminen on näkemisen arvoinen – hänen pitäisi tehdä elokuva Suomessa. MB

So Damn Easy Going
★★★★★

18-vuotias Joanna asuu yhdessä masennusta sairastavan isänsä kanssa. Rahat ovat tiukoilla, ja kun Joannan ADHD-lääkkeisiin ei ole varaa, joutuu hän keksimään luovia keinoja saadakseen arkensa sujuvuuden kannalta elintärkeän lääkityksen. Samoihin aikoihin Joannan saksantunneille ilmestyy uusi luokkakaveri Audrey, eikä Joanna oikein tiedä kuinka käsitellä tämän herättämiä vahvoja tunteita. Christoffer Sandlerin ohjaama ja käsikirjoittama Så jävla easy going käsittelee hauskasti ja koskettavasti ensirakkauden hämmentävää tunneskaalaa, ADHD:n kanssa elämistä, sosiaalista eriarvoisuutta ja luopumista. SB

The Souvenir / The Souvenir: Part II
★★★★

Ohjaaja Joanna Hogg tavattiin tuntea Tom Hiddlestonin löytäjänä, mutta hän alkaa vihdoin saada tunnustusta myös puoliksi omaelämäkerrallisilla elokuvillaan, joissa nähdään Tilda Swintonin tytär, koira ja Swinton itse. Naisen kasvua taiteilijana ja hänen tunne-elämänsä pettymyksiä käsittelevät elokuvat ovat koskettavia ja paikoin raivostuttavia. MB

Playground
★★★★

Kun 7-vuotias Nora aloittaa samassa koulussa isoveljensä Abelin kanssa, selviää hänelle kuinka rankasti Abelia koulussa kiusataan. Laura Wandelin elokuva on kuvattu lähes kokonaan seitsemänvuotiaan Noran näkökulmasta. Se kuvaa lasten elämää koulumaailmassa, joka voi olla herkkä ja kaunis mutta myös julma ja raadollinen. Maya Vanderbeque on käsittämättömän monitahoinen ja uskottava Norana. Playground käsittelee tärkeitä teemoja, jotka onnistunut näkökulmavalinta piirtää erityisen vahvasti esille. SB

Sisterhood
★★★★

Kaksi teinityttöä hakee hyväksyntää ja haluaa kuulua porukkaan. Toinen on hiljainen ja kiltti, toinen dominoiva ja ”toksinen”. Sisterhood osoittaa, kuinka tuhoisaa yksipuolinen ystävyys voi olla. Vaikka elokuvassa osoitetaan jälleen kerran teinien ja sosiaalisen median raadollinen maailma, se on kirjoitettu ja ohjattu hyvin. Päähenkilöiden keskinäinen suhde nousee elokuvan kiinnostavimmaksi asiaksi. JR

Three Floors
★

On kamalaa nähdä rakastamansa ohjaajan uusi elokuva, muistella Caro Diarion iloja ja Pojan huoneen sydänsärkyjä, ja hiljalleen tajuta Nanni Morettin uutuuden olevan kamalaa saippuaoopperaa, joka on kuin tv:n loputon sarja, jossa tapahtuu kaikkea: rattijuopumusta, vuosikymmeniä kestävää perheiden välistä vihoittelua ja ikäviä hyväksikäyttösyytöksiä. Nanni, che cosa è successo?! MB

Will-o’-the-Wisp
★★★

Portugalin João Pedro Rodrigues näytti tämän vuoden Cannesissa miltä hauskuus näyttää, ja kuka ikinä valitsi tämän maailman isoimmalle festarille ansaitsee palkinnon. Lyhyt, kieroutunut ekoeroottinen fantasia osoittaa, ettei kannata hillitä itseään: nakut palomiehet muuttuvat eläviksi maalauksiksi, kalpea prinssi oppii antamaan ja saamaan luonnossa ja lapset laulavat puista kuin woket von Trappin sisarukset. Ai niin, ei pidä unohtaa lainauksia Greta Thunbergiltä. MB

JR – Jesse Raatikainen  MB – Marta Bałaga  ML – Maria Lättilä  NI – Niko Ikonen  SB – Susanna Bono