Vaikka Juho Kuosmanen voitti Hymyilevällä miehellään Un Certain Regard -palkinnon Cannesissa 2016, ja tänä vuonna hänen Hytti nro 6:nsa on ehdolla Cannesin pääsarjassa, ei hän ole silti unohtanut sitä, mikä kotona odottaa Kokkolassa – mukaan lukien hänen oma elokuvafestivaalinsa – ja se on upeaa.
– Se on huippusalainen festivaali, ja tämä on jo neljäs vuotemme, Kuosmanen kertoo istuessaan niin sanotulla Scandinavian Terracella. Missäpä muuallakaan? Täällä kaikki pohjoismaalaiset vieraat valittavat kuumuudesta ja vertailevat keskenään pinkkejä auringonpolttamia ihojaan.
– Kokkolalaisen filmifestivaalin tarina käynnistyi Hymyilevästä miehestä. Meillä oli siellä elokuvan maailmanensi-ilta. Olen Kokkolasta, myös tuottaja on sieltä sekä myös näyttelijämme, ja jopa itse Olli Mäki [Hymyilevän miehen päähahmo]. Elokuva on siis kokkolalainen, Kuosmanen huudahtaa.
– Perustimme samalla elokuvafestivaalin, koska halusimme tarjota ihmisille enemmän vaihtoehtoja. Meillä on kyllä elokuvateatteri paikkakunnalla, mutta jos haluat nähdä arthousea tai eurooppalaisia elokuvia, joudut matkustamaan muualle. Pelkäsin jopa sitä, että jos Cannes tai joku muu kesäfestivaali ei ottaisi uutta elokuvaamme ohjelmistoonsa, emme pystyisi esittämään sitä syyskuussa Kokkolassa.
Eipä Kuosmasen tarvinnut olla huolissaan. Hytti nro 6 valittiin Cannesin pääsarjaan ja Rosa Liksomin tarinaan perustuva elokuva on osoittautunut katsojaystävälliseksi, lähestulkoon universaalisti rakastetuksi tapaukseksi. Elokuva kertoo suomalaisesta opiskelijasta Laurasta (Seidi Haarla) ja venäläisestä kaivosmiehestä Ljohasta (Juri Borisov), jotka jakavat junan hytin keskenään, vaikka eivät tunne toisiaan.
– Minulla oli elokuvan idea jo ennen Hymyilevää miestä, Kuosmanen paljastaa. Hän kertoo samalla, että vaikka Cannes onkin jo tuttu paikka, joutuu pääsarjassa tarkemman tarkkailun kohteeksi.
– Tämä on todella omituinen festivaali. Tämä on jättimäinen tapahtuma, mutta organisaatio on pieni, joten he voivat luoda tänne todella kodikkaan tunnelman.
Laura matkaa Murmanskiin tutustumaan muinaisiin kalliopiirroksiin. Samalla nainen tajuaa, ettei hänen rakastajansa Moskovassa olekaan ehkä niin kiinnostunut hänestä. Hänen partnerinsa on siis menossa töihin ja juopottelemaan. Klaustrofobia kasautuu hiljalleen ahtaassa junassa – ja näin pandemian aikana se on jopa käsinkosketeltava tunne. Tällaisessa junassa ei ole kyse matkustamisesta vaan pikemminkin selviytymisestä.
– Elokuva ei oikeastaan perustu kirjaan, se on vain ottanut vaikutteita siitä. Tarina muuttui paljon, kun etsin kuvauspaikkoja Venäjällä, ja se muuttui vielä enemmän, kun roolitimme elokuvan. Kirjan tarina sijoittuu 1980-luvun loppuun. Tämä tarina sijoittuu jonnekin vuosituhannen vaihteeseen, ennen kännyköitä ja sen sellaisia, Kuosmanen kertoo.
Elokuva keskiössä on juna, joka on täynnä väsyneitä matkaajia ja heidän haisevia naposteltaviaan.
– Idea oli erinomainen paperilla: ”kuvataan elokuva liikkuvassa junassa.” Juna oli kuitenkin todella pieni. Kuvaukset olivat todella hidastempoiset. Pysyimme tekemään vain yhden asian kerrallaan. Suurin haaste syntyi siitä, kun en pystynyt olemaan samassa tilassa näyttelijöiden kanssa. Jouduin seuraamaan heitä monitorista, enkä tee niin normaalisti. Jouduin istumaan hytissä numero seitsemän, kun he kuvasivat hytti numero kuuden tapahtumia kuvaajan [J-P Passi] kanssa. Tunsin olevani ulkopuolinen, ja jouduin välillä jopa huutamaan seinien lävitse. Se ei ole erityisen tehokas kommunikaatiomuoto. Olen kuitenkin onnellinen, koska kuvasimme elokuvan näin. Se toi kuviin tekstuuria ja voit jopa haistaa hytin.
Onneksi Kuosmanen valitsi yhteistyökumppaninsa tarkasti. Hänen piti pitää huoli, että he pystyvät tekemään työnsä näin ahtaassa tilassa.
– Roolituksia tehdessäni mietiskelen omia tunteitani ja kuinka tulen toimeen ihmisten kanssa. En välitä niinkään heidän CV:stään, vaan siitä, että meillä on yhteys. Valitsen pelkästään sellaisia ihmisiä, joiden kanssa pystyn kommunikoimaan. En tiedä mitä tekisin, jos kommunikaatio ei toimisi. Se on parasta tässä työssä: voit valita ne ihmiset, joiden kanssa haluat työskennellä.
Pääosanäyttelijä Haarlasta on tulossa hyvää vauhtia festivaalien suurimpia löytöjä.
– Emme tunteneet toisiamme ennen kuvauksia, Kuosmanen kertoo.
– Pyöräilin ensimmäiseen tapaamiseemme. Kaaduin kuitenkin pahasti ennen kahvilaan saapumista, joten kypäräni oli aivan mutainen. Se oli noloa, mutta tällaisen heikkouden esittäminen vain helpottaa luottamuksen rakentamista, Kuosmanen naurahtaa.
Ei kannata huolestua, kun seuraavan kerran näette ohjaajan kaatuvan pyörällään – se on vain osa suurta suunnitelmaa.
