Lost-sarjasta tutun Damon Lindelofin luomassa Watchmen-sarjassa nähdään, millainen yhteiskunta Yhdysvaltoihin olisi voinut syntyä alkuperäisen Watchmen-sarjakuvan lopun käänteistä. Vietnam on osa Yhdysvaltoja ja osalla ihmisistä on raju mustekalatrauma.
Kuvattu maailma on mielenkiintoisen härö ja täynnä viitteitä alkuperäisteokseen. HBO Nordicin sarjassa nähdään keskivaiheen jälkeen myös teknisesti komeita jaksorakenteita ja nokkelia aikasilmukoita, joilla alkupään yksittäisiä erikoisuuksia selitetään.
Kiinnostavassa ympäristössä kerrottu pääjuoni ja siinä esiintyvät hahmot ovat kuitenkin monotonisia pökkelöitä, joiden motiivit hukkuvat paikka paikoin käsikirjoituksen sillisalaattiin. Tarinan keskeisin aihio velloo Yhdysvaltojen historialle tyypillisessä rotuerottelussa, kun valkoisten ylivallasta saarnaavaa lahkoa epäillään poliisin murhasta. Samaan aikaan katsojalle tuntematon hyväntekijä rakentaa Tuomiopäivän Kelloa, jota varmaan pitäisi jollain tavalla pelätä tai odottaa, jos sellaiseen olisi annettu syy.
Koska sarjan pääjuonen kertoisi noin kahdessa jaksossa, on yhdeksään jaksoon mahdutettu uskomaton määrä ylimääräistä tauhkaa. Useimmat jaksot keskittyvät vain yhteen hahmoon ja kulloisenkin hahmon historiaan, mikä ei välttämättä potki pääjuonta eteenpäin lainkaan. Erilaisia takaumia mahtuu yhteen kauteen jopa kolmasosa kokonaiskestosta. Tämän voisi toki lukea suorana viittauksena alkuperäisen sarjakuvan vastaavaan rönsyilyyn, mutta ilman kiinnostavaa pääjuonta tai hahmoja historiikkien tarttumapinta jää heppoiseksi.
Sarjakuvan tai sen loppua (loogisempaan suuntaan) muuttaneen vuoden 2009 filmatisoinnin ei tarvitse olla tuttuja ymmärtääkseen HBO:n sarjaa, mutta jos alkuperäismateriaalia ei tunne, uudella sarjalla on hyvin vähän annettavaa. Jos katsoo pinnallisen Watchmen-kuoren ohi, Watchmen-sarja jää auttamatta kyydistä, vertaili sitä sitten rikossarjana, supersankarisarjana tai tieteisdraamana. Menestystä eivät auta edes alkuperäisestä tarinasta kopioidut ja remiksatut tapahtumat ja yleislinjat utopian tavoittelusta, koska niiden välistä on menetetty kaikki ne harmaan sävyt, jotka tekivät Alan Mooren ja Dave Gibbonsin alkuperäisteoksesta kenties historian merkittävimmän supersankarisarjakuvan.
Sarjan pahin kompastuskivi on, että kokonaisuus ei meinaa jaksaa kantaa yleensä edes seuraavaan jaksoon asti. Aina kun sarja yrittää koukuttaa viimeisen minuutin epätoivoisella jännityskäänteellä, kyseiseen tilanteeseen saatetaan palata vasta useita jaksoja myöhemmin, kun tunnelma on jo latistunut uudelleen kohti välinpitämättömyyttä.
Tähdet ★★