Suomalainen Oscar-ehdokas: elämä ei parane vanhemmiten

Saila (Sari Siikander) herää luokkakokouksen jälkeen ja tajuaa viettäneensä yön Esan (Petteri Pennilä), entisen luokkakaverin kanssa, jota tuskin muistaa. Aamun edetessä hänen on kohdattava ikäviä totuuksia elämästään ja taisteltava muutakin kuin krapulaa vastaan.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Kirsikka Saari esitteli uutta lyhytelokuvaansa After the Reunion Karlovy Varyn elokuvafestivaaleilla. Keskustelimme Oscar-ehdokkuudenkin saaneen Saaren kanssa naisen elämän absurdiudesta.

After the Reunion on käytännössä kahden näyttelijän show. Oliko vaikea löytää oikeat ihmiset?

Ajattelin Petteriä jo käsikirjoitusta tehdessäni. Sarin tilanne oli toinen, sillä todella halusin näyttelijän vaikuttavan roolin muodostumiseen. Puhuin ensin erään toisen näyttelijättären kanssa, ja hän halusi kääntää sen rakkaustarinaksi. Sellainen ei ollut mielessäni, ennemmin kyseessä oli Sailan kohtaaminen itsensä kanssa. Halusin tietää mitä näyttelijä ajatteli näistä teemoista, sillä vanhemmiten muuttuu varautuneemmaksi. Pöydälle ei vain hyppää tanssimaan, vaan ajattelee myös seurauksia.

Olet melko julma heitä kohtaan. Elokuvassasi 50 ei ole uusi 20, vaan viisikymppinen on viisikymppinen.

Sari itse ehdotti joitakin muutoksia ja kannusti minua olemaan rohkeampi. Olin aikaisemmin journalisti, työskentelin isossa naistenlehdessä. Silloin tajusin naisen elämän absurdiuden. Siellä kirjoitettiin artikkeleita elämästä nauttimisesta ja lempeydestä itseään kohtaan, mutta samalla kirjoittajat olivat niin stressaantuneita, että polttivat 20 savuketta päivässä. Ristiriita alkoi kiehtoa minua ja olen jo tutkinut sitä elokuvissani.

Tapaamme ajatella, että on mukava vanheta, koska voi tehdä rakastamiaan asioita muiden odotusten täyttämisen sijaan. Mutta kulttuurimme palvoo nuoruutta ja kauneutta. Sitä ristiriitaa on vaikea ohittaa. Vaikka kuinka nauttisi elämästään. Eikä se koske vain ulkomuotoa, sillä työnsä menettävällä 50-vuotiaalla naisella voi olla erittäin vaikeaa löytää uutta. Kokemus on hyvä asia, mutta parempi, jos se on miehen kokemusta.

Selvästi pidät inhimillisistä puutteista. Miksi?

Tajusin aikoinaan, että kaikki käsikirjoitukseni kertovat ihmisistä, jotka yrittävät olla jotain muuta kuin ovat. Ehkä se kumpuaa itsestäni – tunne itse luotuja tuulimyllyjä vastaan taistelemisesta. Sanotaan, että jokaisessa vitsissä on totuutta ja tuskaa. Taidan olla kiinnostuneempi tuskasta.

Sinänsä yllättävää sillä yleensä jälleennäkemisestä kertovia elokuvia pidetään iloisina.

Kaikenlaiset jälleennäkemiset ovat aina täynnä odotuksia ja innostusta. Elokuvani näyttää mitä tapahtuu seuraavana aamuna, kun ne tunteet ovat ohi ja tajuat: “Hitto, en enää ole teini.”

Jälleennäkemisissä ihmiset yrittävät esittää kaikille, että heillä menee hyvin. Jotkut jopa ryhtyvät dieetille – he haluavat näyttää, että elämä on kohdellut heitä hyvin. Saila on juuri eronnut; keski-ikä ja sinkkuus on kova paikka naiselle. Niinpä hän teeskentelee, mutta ei vain muille – pääasiassa itselleen. Aamulla herätessään hän tajuaa olevansa tosiasiassa vain surullinen. Se on oikeasti positiivinen asia, sillä muutos tapahtuu, kun sallimme itsemme olevan oma itsemme.

Tapaamme ajatella, että elämämme on parempaa tulevaisuudessa. Kaikkien kohdalla niin ei käy.

Se on pelottava ajatus: mitä jos paras on jo tapahtunut. En edes halua ajatella sitä. Tiedostan sen jollain tasolla, mutta useimmiten en tunne itseäni niin ”valmiiksi”. Sitä vain jatkaa ja jatkaa ja toistaa samat virheet. Siksi en käsikirjoittaessani tuomitse ketään, enkä halunnut tuomita Sailaakaan. Hän on ehkä hukannut jotain, jonkin puolen itsestään. Mutta ehkä hän löytää sen vielä.

Käsikirjoittajat ryhtyvät usein ohjaajiksi hallitakseen omia tarinoitaan. Kävikö sinullekin niin?

Olen aina ollut kiinnostunut ohjaamisesta. Sitten vain aloin käsikirjoittaa paljon. Opiskelin, sain lapsia, perustin yrityksen – olen ollut kiireinen (naurua). Aika ei koskaan tuntunut oikealta.

Minulla ei ole huonoja kokemuksia ohjaajista. Totta kai on asioita, joita olisin tehnyt toisin, mutta en ole traumatisoitunut kirjoittaja, joka huutaa: ”Jos joku pilaa käsikirjoitukseni, niin se on minä itse!” Tämän halusin tehdä itse, koska siinä on niin hienovaraisia vivahteita. Muut olisivat varmaan kertoneet tarinan laveammin.

Miksi ohjaaminen on tällä alalla useimmiten viimeinen asia, jota naiset kokeilevat?

Roolimallien ja tuen puutteesta? Olemme kaikki lukeneet artikkeleita, joissa todetaan: älä kehu pikkutyttöäsi kauniiksi, kehu hänen tekemisiään. Olemme tottuneet ylistämään tyttöjen ulkomuotoa ja poikien taitavuutta. Ehkä naiset eivät näe itseään ohjaajina. Lapsena en tiennyt yhdestäkään suomalaisesta naisohjaajasta enkä kovin monesta rokkistarastakaan. Voi viedä vuosia kerätä rohkeutta hakea elokuvakouluun vain törmätäkseen myöhemmin alan epätasa-arvoon.

Miksi naisohjaajiin ei uskalleta panostaa?

Ystäväni vitsaili, että elokuvan tekeminen on kuin kultin perustamista: on saatava tuntemattomat uskomaan tarinoihisi. Rahoittajat eivät pidä riskeistä ja miehen palkkaaminen näyttää usein turvallisemmalta valinnalta.

Siksi on mahtavaa työskennellä Tuffi Filmsin kaltaisessa naisten pyörittämässä ympäristössä. Olin aluksi epäileväinen, koska en pidä itseäni yrittäjätyyppinä. Mutta käsikirjoittajana on helppo uhriutua: ”Oi, minulle ei makseta tarpeeksi, minua ei kutsuta festivaaleille”. Olonsa tuntee ulkopuoliseksi. Siksi pidin ajatuksesta keskustella asioista avoimesti. Elokuvien tekeminen on vaikeaa, joten miksi tehdä sitä vielä hankalammaksi? Maailma muuttuu, mutta ei tarpeeksi nopeasti, jos ei tee töitä tasa-arvon eteen.

 

Aiheeseen liittyvät jutut

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Vastaamalla näet muiden vastaukset.