Taideteos, josta tuli elokuva: ”Meillä ei ollut aikaa harjoitella, me vain teimme sen”

Julian Rosefeldtin ja Cate Blanchettin yhteistyö karistelee taidehistorian pölyt vanhoista taiteilijamanifesteistä ja herättää tekstit eloon. Heidän Manifesto-elokuvansa on vielä teattereissa.

10.11.2017 13:43

Manifesto on sekä 13-osainen installaatio että puolentoista tunnin mittainen elokuva, jossa Cate Blanchett lausuu ääneen taiteilijoiden manifesteja kahdessatoista eri roolissa ja ympäristössä.

Manifesto on teos, joka ei halua tulla lokeroiduksi yhteen laatikkoon, sanoo Julian Rosefeldt.

Rosefeldt erottaa historialliset manifestit alkuperäisestä viitekehyksestään ja sijoittaa ne nykyaikaisiin ympäristöihin. Tilanteet ja Blanchettin esittämät hahmot ovat kiehtovalla tavalla ristiriidassa alkuperäisten manifestien kanssa. Tämä ei kuitenkaan tee manifestien sanomaa voimattomaksi.

– Sanoisin, että ne vapauttavat energiansa eri tavalla, eivätkä vaikuta historiallisilta. Taidehistoria ei muumioi niitä, kun ne vapauttaa ja siirtää toiseen kontekstiin, Rosefeldt sanoo.

Rosefeldtilla ei ole yksiselitteistä vastausta siihen, miten hän valitsi ympäristöt manifesteille. Joskus hän halusi visuaalisia viitteitä alkuperäisiin teksteihin, kuten futuristi-manifestissa, jossa Blanchett nähdään meklarina teknologian keskellä. Joskus Rosefeldt halusi vain kokeilla, miten teksti sopii erilaiseen ympäristöön.

Teoksen tunnelmassa ja ympäristöissä on jotain uhkaavaa ja toivotonta. Rosefeldt haluaisi itse ajatella, että ympäristöt ovat palasia ajastamme.

– Myös katastrofin ja maailmanlopun keskellä on kauneutta, ja kuvien kauneus avaa aistit teksteille. Manifesteja ei ole unohdettu, mutta ne olivat hautautuneet taidehistorian pölyn alle. Nyt ne ovat kuultavissa taas.

Yksittäiset kuvat ympäristöistä ja Blanchettista ovat hyvin harkitun näköisiä, ja Rosefeldt on hyödyntänyt jopa kurinalaisesti kultaista leikkausta ja symmetriaa. Voisi kuvitella, että kurinalaisuus on ristiriidassa sen kanssa, että taide voi olla mitä vain. Rosefeldtin mukaan visuaalisen ilmeen onkin tarkoitus luoda katsojalle kehys, jossa sulatella kuulemaansa.

– Se on henkinen tila, jossa katsoja voi kuunnella tekstejä ja lisätä oman ilmapiirinsä. Katsojalla on aikaa ja tila, jossa vapauttaa omat ajatuksensa, valottaa Rosefeldt.

Nainen kuin kameleontti

Julian Rosefeldt kiinnostui kuusi vuotta sitten toisen työnsä taustatyötä tehdessään taiteilijamanifesteista ja alkoi tutustua niihin tarkemmin. Jo ennen tätä, seitsemisen vuotta sitten, hän tapasi Cate Blanchettin näyttelynsä avajaisissa Berliinissä. He alkoivat jutella, tutustuivat ja miettivät, miksi eivät tekisi jotain yhdessä.

– Hassua tässä oli se, että kun yhteistyö oli vasta ajatuksissamme, Cate oli miettinyt teoksen olevan jotain non-verbaalia. Hän oli nähnyt aiempia töitäni, joissa ei ole dialogia. Manifestosta tulikin aivan päinvastainen, Rosefeldt kertoo naureskellen.

Teos kuvattiin kahdentoista päivän aikana, mikä vaati valtavan määrän esituotantoa ja suunnittelua. Osittain tiiviit kuvaukset onnistuivat Rosefeldtin mukaan Blanchettin muuntautumiskyvyn ansiosta.

– Se näytti helpolta, mutta eihän se luultavasti ole. Hänen piti omaksua kaksitoista hahmoa ja heidän lausumansa manifestit eri aksenteilla.

Blanchettin oloa helpottaakseen Rosefeldt halusi ympäröidä hänet ammattilaisilla, jotka ovat hänen maailmastaan ja tottuneet työskentelemään tunnettujen näyttelijöiden kanssa. Morag Ross (Carol) maskeerasi ja Bina Daigeler (Only Lovers Left Alive) puvusti Blanchettin Massimo Gattabrusin (Ma ma) hoitaessa kampaukset.

Tiimi oli suunnitellut hahmoja Rosefeldtin kanssa yhdessä etukäteen, mutta Blanchettin kanssa heillä oli vain kaksi päivää aikaa viimeistellä ideoita. Ajanpuute painoi päälle, mutta vaihtoehtoja ei ollut.

– Meillä ei ollut aikaa harjoitella, me vain teimme sen, toteaa Rosefeldt.

Rosefeldtille teoksessa tärkeintä ovat manifestit, mutta toisaalta koko projektia ei olisi olemassa, jos he eivät olisi Blanchettin kanssa tavanneet. Teos on moniulotteinen ja palvelee Rosefeldtin mukaan erilaisia katsojia.

Manifestossa kiehtovaa on se, että voit katsoa installaatiota tai elokuvan ja keskittyä katsomaan Blanchettin näyttelijäntyötä. Tai sitten voit unohtaa hänen näyttelijäntyönsä kokonaan ja keskittyä manifesteihin, koska hän vain sujahtaa rooleihin ja on niin hyvä siinä mitä tekee.

Manifestosta on moneksi

Rosefeldtille ei ole merkityksellistä, onko Manifesto taideteos vai elokuva. Hänestä erilaiset versiot teoksesta ovat vain kaksi eri tapaa näyttää asia erilaisille yleisöille. Katsoja, joka käy elokuvissa, ei välttämättä tapaa käydä taidenäyttelyissä.

– Siitä pidän erityisesti, että voin tavoittaa erilaisia ihmisiä, sanoo Rosefeldt.

Installaatioteoksessa Blanchettin manifesteja lausuvat kasvot valtaavat ison tilan. Suurimpana erona elokuvan ja installaation välillä on, että taidenäyttelyssä katsoja voi itse valita järjestyksen, jossa manifestit katsoo. Lisäksi installaatio on kokonaiskestoltaan elokuvaa pidempi, jos katsoo jokaisen teoksen alusta loppuun.

Installaation editoiminen elokuvaksi ei ollut yksinkertainen prosessi. Elokuvaversion rakentamiseen meni melkein vuosi vielä sen jälkeen, kun installaatio oli valmis. Yksittäiset manifestit kun eivät ole edes lyhytelokuvia, vaan pikemminkin kolmetoista eri hetkeä.

– Ensin laitoimme ne vain peräkkäin, mutta siitä tuli tylsä. Piti aloittaa ihan alusta ja editoida niin, että siitä tuli yhtenäinen, Rosefeldt toteaa.

Manifeston traileri:

Lisää luettavaa

Aiheeseen liittyviä elokuvia