Viikon superleffa Captain Marvel saapui ensi-iltaan jo keskiviikkona. Marvel-studion elokuvauniversumia uskollisesti seuraavien mielestä se oli epätasainen annos lajityypin peruskauraa. Yllättäen supersankareita epäsäännöllisemmin seuraava ja leffajatkumoa ”väärässä” järjestyksessäkin katsonut toimittaja löysi naisvoimailusta eniten ilon aiheita.
Gloria Bell on Sebastián Lelion englanninkielinen uusintafilmatisointi omasta vuoden 2013 Gloria-indiehitistään. Mukaan on saatu laatunäyttelijöitä kuten keskeisimpien osien Julianne Moore ja John Turturro sekä Michael Cera, Jeanne Triplehorn ja Sean Astin heitä tukemassa. Silti uusinta ja erityisesti sen tarpeellisuus hämmensi katsojia. Niille, joille alkuperäinen teos ei ollut tuttu, kuva kuvalta toistettu uusinta kyllä upposi.
Etukäteen ajateltuna Baby Jane tuntui varmalta tapaukselta. Sofi Oksasen romaaniin perustuva, Katja Gauriloffin ohjaama naisten rakkaustarina mielenterveysongelmien varjossa kuulostaa elokuvalta, joka on tehty keräämään ylistystä. Jotenkin siitä tuli muistomerkki aikojen nopealle muuttumiselle. Vain muutaman vuosikymmenen päähän sijoittuvan tarinan siirtäminen käytännössä sellaisenaan nykyaikaan sai sen tuntumaan jo syntyessään aavistuksen vanhentuneelta.
Kuvataiteilijasta ohjaajaksi ryhtyneen Julian Schnabelin filmografia on suppeudessaankin vaikuttava. Van Gogh – Ikuisuuden porteilla on kuitenkin ehdottomasti vaikeimmin lähestyttävä Schnabelin elämäkertaelokuvista. Hän on valinnut oudohkon lähtökohdan kuvittaa romanttisia urbaanilegendoja traagisen taiteilija Vincent Van Goghin elämästä samalla, kun ulkoasu on rosoinen ja ärsyttävyyteen asti häiriinnyttävä. Tämä ei ole mikään sympaattinen Loving Vincent -animaatio – mutta Willem Dafoen Oscar-ehdokkuudella palkittu roolisuoritus on ehdottomasti näkemisen arvoinen!
Aina silloin tällöin jokin elokuva onnistuu jakamaan mielipiteitä Episodin toimituksessa. Harvemmin tulee kuitenkin vastaan koko tähtiskaalan kerääviä tapauksia. Lars von Trierin The House That Jack Built on yksi niistä. Joillekin se oli tylsää rypemistä, jotkut arvostivat sitä mutta pitivät sitä myös itsetarkoituksellisen provosoivana. Osa näki sen rohkeana taideteoksena, jossa omaperäinen auteur on paljaimmillaan, oli kyse sitten neroudesta tai narsismista. Jos on pitänyt von Trierin aikaisemmista elokuvista, varsinkin Antichristista ja Nymphomaniacista, uskaltaa suositella myös Matt Dillonia sarjamurhaajana. Tanskalaisohjaajan tuotantoon tutustumiselle tämä ei välttämättä ole hyvä paikka aloittaa…
